467. Bob Dylan: "Love and Theft"

Pekka:
Bob Dylanin viidessadas studioalbumi "Love and Theft" (2001) (vai pitäisikö sanoa 9/11/01) ei oikein resonoinut. Parikymppinen nulikka tuhansien järvien maasta tarvitsisi kovaa aivopesua, jotta voisi mitenkään nauttia Dylanin jaanaavasta korinasta. Palaan tähän ehkä uudestaan, jos/kun kaipaan immersiota Amerikkaan.

468. Elton John: Elton John

Pekka:
Elton Johnin eponyymialbumi Elton John (1970) avaa definitiivisellä rakkauslaululla Your Song. Sanotaan näin, että tiedän minkä biisin ansiosta tää levy on tässä. Juustoisista jousisovituksista huolimatta Elton oli levyttäessään 22 ja lyyrikko Bernie Taupin 19... Siihen nähden aivan mieletöntä kamaa. Siis huh huh.

Levy pysyy melko hyvin koossa, vaikka sisältääkin aika eklektistä kamaa gospelista kantriin. Ei oo mitenkään mun suosikkilevy, mut eka biisi on must. Kuunnelkaa se.

Elton John Spotifyssä

469. Public Image Ltd: Metal Box

Pekka:
Metal Box (1979) nykii, tuuppii, räjäyttää ja riipii. Vanha kansa sanookin: jos Justin Bieber kyrsii, kuuntelepa Metal Box pari kertaa läpi.

Sex Pistolsin hajottua Johnny Rottenin kokoama Public Image Ltd seisoo tanakasti post-punkin etulinjassa. Fätti bassolinja avaa ensimmäisen kymmenenminuuttisen skitsoilun. Dubahtava basso onkin rumpujen lisäksi levyn ainoa kuuntelijan aivot kasassa pitävä elementti. Korvia riipivä kitara ja Rottenin brittiulina testaavat punkkarin avantgarde-pallit. Metalliboksiin pakattu Metal Box on melko far out kamaa.

Tämän jälkeen perunatkin maistuivat oudolta.

Veikko: siis mä en ihan rehellisesti tiedä, miten selviäisin läpi tosta levyn aloittavasta, noin TUHAT MINUUTTIA kestävästä Albatrossista.Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Metal Box Spotifyssä

470. R.E.M.: Document

Pekka:
Document (1987). Otan levyn loman kannalta ja sälytän tän Veikon harteille. En oo oikeastaan koskaan lämmennyt R.E.M.:ille, enkä lämpeä vieläkään. Folk rock -henkistä balladia, mut aivan liian viiksekästä. Liian ironista. Pakko myöntää, etten resonoi.

Veikko:Kiitos, Pekka. Tätä levyä kuvailtiin REMin ensimmäiseksi kaupalliseksi ja taiteelliseksi läpimurroksi, enkä mä oikeastaan oikein tiedä miksi. Levylä on yksi iso hitti (The One I Love) ja yks todella hyvä biisi (The End Of The World As We Know It[And I Feel Fine]). Nämä olivat myös ainoat biisit, jotka olin kuullut aikaisemmin. Tällaisten levyjen kanssa nousee olennaiseksi ongelmaksi sen tunnistaminen, että ovatko hittibiisit oikeasti levyn parhaat biisit ja todella paljon muita biisejä parempia, vai kuulostavatko ne ainoastaan parin kuuntelun perusteella paremmalta kuin muut, koska ne on kuullut monta kertaa aikaisemminkin?

Tässä tapauksessa sanoisin, että myös nuo biisit ovat heittämällä levyn parhaat. Muuten meininki ei ole mitenkään järin mainittavaa, riffit ovat epämieleenjääviä, sanat... no ehkä tää toimisi, jos tulostaisi sanat ja lukisi niitä. Mitä mä en tee. Mutta jos lukisin, sattaisin pitääkin tästä enemmän. Muuten moni biisi kuulostaa... soitellulta.

Ja onhan tänkin jäbän ääni vähän tällasta käninää - muuten Lightnin' Hopkins vois olla kolmas huippukohta. Tai saattaa se silti olla. Nk. A-puolen kyllä skippaisin, ainakin kahden kuuntelun perusteella.

Pekka:
Ihanaa olla samaa mieltä.

Document Spotarissa

471. Echo & the Bunnymen: Heaven Up Here

Pekka:
Jos en sulatakaan The Smithsiä, niin rumpukoneella säestetty post-punk-ulina kyllä uppoaa. Echo & the Bunnymen oli mulle täysin tuntematon, mutta Heaven Up Here (1981) olisi lunastanut kovatkin odotukset. Vokalisti McCullochin meininki on paikoin niin jimmorrisonia, etteivät bändin myöhemmät Doors-levytykset ihmetytä tippaakaan. Tarttuvat riffit ja pinkfloydmaista saundia.

Ehdottomasti panisin tän levyn levysoittimeen heti.

Veikko: Tää on jotain tällasta Joy Division-kuraa.
2. kuuntelukerta: Hmm. Toi laulaja kyllä kuulostaa aika paljon Morrisonilta.
3. kuuntelukerta: Oikeastaanhan nää biisit on aika temmokkaita ja kitararaidat aika... groovaavia.
4. kuuntelukerta: Voisin mennä naimisiin tän basistin kanssa.
125. kuuntelukerta: miks kaikilla mun kavereilla on jäniksen pää?

Heaven Up Here Spotifyssä

472. Def Leppard: Hysteria

Pekka:
Def Leppardin Hysteria (1987) ei ole erityisen koskettava, kiinnostava, eikä edes kovin hyvä levy. Pyromaniaan verrattuna saundi on kuin keittiön pöydälle hylätty kermajäätelö: pehmeää kuraa. Jostain syystä Hysteria on kuitenkin (ollut?) 51. myydyin levy Yhdysvalloissa. Laitetaan 80-luvun piikkiin.

Veikko: no tää oli taas niin tätä. Sokeroi mut oli imelä mutta menevä, Love Bites puolestaan... eiku sehän se oli se imevä! Eiku imelä! Menee kirjaimet sekaisin.

Mutta että ton yhden hitin tuloilla varmaan elelee kartanossa mukavasti. Sinänsä yksikätiset rumpalit on kyllä tarinoina aika innostavia.

Hysteria Spotarissa

473. Coldplay: A Rush of Blood to the Head

Pekka:
Mitä pitäisi ajatella bändistä, jonka genre on post-britpop? Radiopersoona internetsin sanoin Coldplay on tavisten Radiohead ja aamen sille. A Whisperin riffi muistuttaa vähän jotain PJ Harveyn biisiä ja on sitä myöten hands down levyn jännittävin biisi.

A Rush of Blood to the Head (2002) on rauhallista, joskin munatonta mäiskettä. Olispa Chris Martin ees Bono.

A Rush of Blood to the Head Spotarissa

Bill Hicks Youtubessa

Veikko: Tää on ihan hassu levy. Eka biisi on mitäänsanomaton, sen jälkeen tulee sellainen kolmen biisin putki, että se voisi olla yksi 2000-luvun suurista musiikillisista hetkistä.

Voisi olla, muttei aivan ole. In My Place ja The Scientist ovat isoja hittejä ja tomivia biisejä, mutta jokin puuttu. God Put a Smile Upon Your Face on mielestäni yksi menneen vuosikymmnen parhaita pop-biisejä. Sen A-osa on täyttä timanttia, rakentuva jännite, hyvä soundimaailma, tietoisuus brittipopin perinteestä... Mutta. Kertsissä sitä alkaa ehkä nimenomaan kaipaan sitä Bonoa. Tai Edgeä. Tai oikeastaan koko U2:ta. Tai Lennonia ja McCartneytä. Tai ketä tahansa, joka osaisi ottaa kaiken irti noin hyvästä A-osasta ja kirjoittaa siihen killerikertsin.

Se on toki lähes mahdotonta, siihen kompastuu myös Muse melkein joka biisissään: riffit toimivat, säkeistöt ovat iskeviä, kertsit jotain ihmeellistä ulinaa. Tosin tässä kohtaa se ulinakin auttaisi. Tai jos Chris Martin tietäisi, mitä on rock tai hylkäisi sen post-leiman hetkeksi. Oon yhä vakuuttunemepi, että post tarkoittaa musagenreissä yleensä vähän tylsempää ja vähän yksinkertaisempaa.

Tämä nyt sitten nautittavaksi sen suolahippusen kanssa, että kaikkein kriittisin pitää aina olla melkein täydellisiä asioita kohtaan. Ne harmittavat kaikkein eniten. Kuten vaikka God Put a Smile Upon Your Face.

Muusta levystä mulla ei ole yhtään mitään sanottavaa. Näiden isojen biisien jälkeen vasta nimibiisi onnistui saamaan musta irti jonkinlaisen reaktion - mutta sekin oli vain reaktio. Että aha, nyt soi joku biisi. Aikaisemmat menivät vain ohi.

474. Otis Redding: Live In Europe

Pekka:
Soulin kuningas Otis Redding oli mulle tuntematon suuruus tähän päivään saakka. Lento-onnettomuudessa vain 26-vuotiaana kuolleen Reddingin Pariisin livelevyllä Live In Europe (1967) on mieletön groovi, yleisö ja Otis käyvät sopivasti ylikierroksilla. Bailaisin!

Vaan oliskohan tää Otis sit kuitenkin vähän vanhemman sukupolven juttuja? Tää oli kuitenkin vielä sitä aikaa kun kunniallinen bändi ei saanut heilua liian häiritsevästi. Siihen nähden meininki on tietysti päräyttävää, mutta...

Respectin kirjoittamisesta tietty täydet respectit. Kuuntelisin toiste: I've Been Loving You Too Long, Fa-Fa-Fa-Fa-Fa.

Veikko: Jotenkin tuntuu, ettei Otis-pojalla (koska mä oon vanhempi kuin se, saan sanoa näin) sitten kuitenkaan pysy ihan kaikkein tiukimmin pallo hanskassa tällä levyllä. Se saattaa olla yleisempi mun ja memphis-soulin ongelma, mutta ainakin tässä käy vähän päälle. Meininki on toki paikoin huumaava, mutta ei ihan pysy jotenkin kasassa. Tai dramatiikka on erilaista.

Tämä kaikki siis verrattua siihen, miten hyvät ainekset tässä on - ja miten hyvin Otis jollain toisilla seteillä onnistuu kolahtamaan.

Huomattavaan on myös ton Fa-Fan ja sen yhden Datarokin biisien intertekstuaalisuus.

Live In Europe Spotarissa

475. Bruce Springsteen: Tunnel of Love

Pekka:
Tunnel of Love (1987) kertoo pomon lyhyestä avioliitosta. Tuntematta Bruce Springsteenin tuotantoa kovinkaan hyvin, olettaisin ettei tällä levyllä kannata aloittaa. Tämä olikin BS:n kahdeksasta listalle päässeestä studioalbumista kahdeksas eli tietysti huonoin.

Tunnel of Love on kuorrutettu Ameriikan juustolla niin tanakasti, ettei sitä pieni ihminen täältä vanhasta maailmasta käsin oikein ymmärrä. 80-luvun syntsat vanhensivat mua kolmessa vartissa vähintään tunnin. Jos nyt joku biisi pitäisi toistamiseen kuunnella, niin se ois Ain't Got You.

Veikko: No tämä on todella emaskuloitua musaa. Voisi ajatella, että Bruce on ownattu todella todella todella pahasti tuossa avioliitossa. Kuunnelkaa nyt tätä (tai oikeastaan älkää, ei maksa vaivaa): normaalisti tällä miehellä on ääni, joka saa miehen kyyneliin tai lenkille tai mitä vaan - mutta tekee joka tapauksessa vaikutuksen. Tää on jotain ihmeellistä ulinaa lähinnä tää lätty.

Tunnel of Love Spotifyssä

476. The Paul Butterfield Blues Band: The Paul Butterfield Blues Band

Pekka:
Chicago ei petä.

Paul Butterfield, Elvin Bishop ja Mike Bloomfield olivat valkoisten keskiluokkaisten perheiden kasvatteja, jotka hakivat ja saivat musiikillisen innoituksensa University of Chicagoa ympäröiviltä South Side Chicagon bluesklubeilta.

Butterfield ja Bishop nyysivät Jerome Arnoldin ja Sam Layn blueslegenda Howlin' Wolfin kiertuebändistä omaan bändiinsä vuonna 1963. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi eponyyminen esikoislevy The Paul Butterfield Blues Band (1965), jolla valkoiset pojat olivat kesyttäneet Chicago-bluesille ominaisen sähkökitaran ja vahvistetun huuliharpun.

Yhtye esitteli bluesin valkoiselle yleisölle ja ennakoi blues rock -fuusion ja psykedeelisen rockin menestystä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Listaltahan voisi löytyä myös seuraavana vuonna ilmestynyt East-West (1966), jonka päättävä nimibiisi on Bloomfieldin LSD-trippi Ravi Shankar -tribuutti: 13-minuuttinen kitarasoolo East-West. Proto-Doorsia? You decide. Molemmat levyttivät Elektralle (TPBBB 1964, The Doors 1966) ja vain hammond puuttuu.

Viisi peukkua YLÖS.

Veikko: Pekka tuossa aikaisemmin listasikin hyvin niitä ansiokkaita asioita, jotka seurasivat tästä levystä. Nämä seuraukset nyt sitten kuitenkin ovat aika paljon kiinnostavampia kuin itse tämä levy. Sattui löytymään hyllystä vinyylinä, kuuntelin muutamaan kertaan, isäni fiilisteli ankarasti... Mutta. Tää on taas vähän niinku Citizen Kanea katselisi. Kiinnostavuus on pohjimmiltaan akateemista. Perusjunttaukseltahan se kuulostaa, ellei sieltä koita keksiä niitä hienouksia, mitkä ovat vaikuttaneet muuhun juttuun. En onnistu löytämään samanlaista intensiteettiä tästä kuin Claptonilta ja Creamilta, John Lee Hookerilta, Henkasta nyt puhumattakaan... mutta senpä takia nämä (vähän eri perinteen) suuruudet tulevatkin listalla vastaan myöhemmin.

The Paul Butterfield Blues Band Spotifyssä

477. The Fugees: The Score

Pekka:
Ei ole helppoa suhtautua tyylikkääseen hoppiin vakavasti kuultuaan tasan neljä levyn biisiä sataan kertaan (eikä riitä) ala-asteen diskossa. Ei yksinkertaisesti onnistu, mutta yritän silti.

Otetaan pikakelaus. Kokonaisuutena The Score (1996) on yllättävän synkkä. Takavuosien hittikimara, Fu-Gee-La ja Ready Or Not sekä coverit Killing Me Softly ja No Woman, No Cry, pitävät edelleen pintansa. Wyclef Jeanin räpäytys menettelee, mut Lauryn Hill on vähän liian vihainen ja Pras vähän liian huono.

Monipuolista huttua.

Oo la la la hmm hmm jotain jotain oo la la lalalala.

478. LL Cool J: Radio

Pekka:
LL Cool J oli käsittääkseni Beastie Boysin ja Run DMC:n ohella ensimmäisiä uuden koulun hip hopin uranuurtajia ja kaksi ensin mainittua myös Rick Rubinin Def Jam -labelin ensimmäisiä artisteja. Radio (1985) on pohjimmiltaan aika lystikäs lätty ja meno paranee loppua kohden.

Osa biiseistä kuulostaa (ilmeisesti tarkoituksella) siltä kuin ne olisi äänitetty muovitynnyrissä, eikä Rubinin minimalismi yhdistettynä hitaaseen flow'hun säväytä lainkaan. Groovaavammat biisit ovatkin poikkeuksetta parempia. Raati suosittaa: nimetön piiloraita, Rock The Bells, It's A Lie.

Kaikesta huolimatta levy on aivan hillitön taidonnäyte 17-vuotiaalta jätkältä, jonka taiteilijanimi on Ladies Love Cool James. Ollaan aika kaukana Spraykaaleista.

Veikko:
Aika tällasta ärsyttävää käninää. Ei oikein groovaa.

Radio Spotifyssä.

"Then you start to lie about things you don't have
You speak of limousines? You can't afford a cab
Said you slapped Rowdy Piper and didn't get a hassle
You promised your girl filet mignon, took her to White Castle"

479. Richard and Linda Thompson: I Want To See the Bright Lights Tonight

Pekka:
Mitä tästä nyt sanoisi. Folkkia. En tiedä siitä mitään. Kansikuva on aika karmiva. Omat suosikkini levyltä: I Want To See the Bright Lights Tonight, The Little Beggar Girl.

I Want To See The Bright Lights Tonight Spotifyssä

480. George Michael: Faith

Pekka:
George Michael jätti Wham!in ja kasvatti sängen. Myskiä nuuhkivan sänki-Princen sooloesikoinen Faith (1987) on suhteellisen korni paketti soulahtavaa adult-oriented poppia ja jazz-hempeilyä. Levyn helmi on funkahtava nimibiisi Faith, jota on miksattu rankalla kädellä dancehallista sydneyläiseen mashcoreen. Siitä pisteet, muusta ei.

Ruffstreamin Faith-riddim-miksaus

Faith Spotifyssä

Veikko:
Ollen meistä kahdesta se, joka vietti koko kesänsä kuunnellen Prince (silloin kun ei kuunnellut Lady Gagaa), voin todeta, että I Want Your Sex on yli yhdeksänminuuttinen kiimajyystö, joka pärjää vähintään silkalla pituudellaan Princen vastaavalle. Ja sehän on se mitta joka näissä mitataan.

En myöskään malta olla kysymättä, että eikö tämän biisin nimen pitäisi jampan myöhemmän kaapistatulon seurauksena olla I Want My Sex? Höhö.

481. The Smiths: The Smiths

Pekka täällä. Palasin kesälomalta ja saaga jatkuu.

Luupin alla on tänä iltana The Smiths (1984), The Smithsin debyyttialbumi. Melankolinen indie-esikoinen ei juuri säväytä. Morrisseyn ja Marrin puolustukseksi on sanottava, etten ihmettele jos 80-luku herättikin tällaisen reaktion.

Kuuntelin levyn varmuuden vuoksi kahteen kertaan, enkä pidä siitä vieläkään. Mietin pitkään mitä tästä levystä oikein sanoisi. Selvisi, että tunteistani oli tehty peräti kaksi biisiä:

Electronicin räävitön Morrissey-vittuilu Electronic: Getting Away With It (1989) ja Pet Shop Boysin Miserablism (1990). Siinä 80-luvun syntsapopin vastaisku. Toimii! Hulvattominta on, että Getting Away With Itin kertsin on kirjoittanut (post-Smiths) Marr ja säkeistöt *rumpufilli* New Orderin Sumner. Se siitä ja mulle ei sit tarvii ostaa joululahjoja.

The Smiths Spotifyssa

482. Elvis Costello: Armed Forces

Pekka:
Aika ärsyttävää poppia. Tavallaan ihan hyvä meininki, mut ei sit kuitenkaan.

Two little Hitlers will fight it out until
One little Hitler does the other one's will

Armed Forces Spotifyssä

483. The Notorious B.I.G. - Life After Death

Pekka:
Biggien toinen studioalbumi on miltei kahden tunnin mittainen eepos jengeistä, aseista, rahasta, huumeista ja naisista. Life After Death (1997) julkaistiin vain kaksi viikkoa Biggien murhan jälkeen. Murha liittyi ilmeisesti Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikon räppiskenen väliseen kiistaan, mikä nyt on aivan älytöntä.

Tuplalevyä viisaampana liityn ilomielin Biggien flowta ylistävien kuoroon. Sanoitukset ovat, ihme kyllä, todella tiukkoja, omalla tavallaan hauskoja ja immersiivisiä. Toisin kuin aiemmin kuunneltu Smässäreiden Mellon Collie (487.), Life After Death sisältää runsaasti tyylillistä vaihtelua; vertaa vaikkapa kappaleita Notorious Thugs ja Playa Hater. Sanoituksiakin kannattaa lukea urakalla, muuten missaa paljon.

Levyn ainoa heikkous onkin kaksiteräinen miekka: biisit ovat pelottavan todenmukaisia. Ten Crack Commandments kertoo Biggien vanhasta elinkeinosta ja Going Back To Cali matkasta länsirannikolle, jossa Biggie ammuttiinkin juuri ennen levyn julkaisua. Ei ihan tervettä. Suosittelen kaikille kiinnostuneille levyn kuuntelemista ja jengiväkivallan tuomitsemista.

Life After Death Spotifyssä

484. Merle Haggard - Branded Man

Pekka:
Vankilakundi Merle Haggardin neljäskin studioalbumi, Branded Man (1967), kertoo vankilasta, yksinäisyydestä ja ennakkoluuloista. Levyltä löytyy edellistä enemmän bluessävyjä, hyvät stemmat ja kiva, liberaali eetos. 8+ ja peukku ylös.

Branded Man Spotifyssä (biisit 15-26)

485. Loretta Lynn - All Time Greatest Hits

Pekka:
All Time Greatest Hits (2002, biisit äänitetty kantrin kulta-ajalla 1964 - 1978). Kokoelman laulut kuvaavat "todellista" elämää etelässä ja esittävät sukupuolten kaksoisstandardit väliin negatiivisessa, väliin positiivisessa valossa, mutta useimmiten pilke silmäkulmassa.

Lynnin passiivisaggressiivinen kantri jää kuitenkin aika kauas meikäläisen kokemusmaailmasta. Peukku alas.

Close your face and stay outta my way
If ya don't wanna go to fist city

486. Funkadelic: Maggot Brain

Pekka:
Psykedeelinen Maggot Brain (1971) on kuuntelemisen arvoinen funkpläjäys jo nimibiisin vuoksi. Kymmenen minuutin kitarasoolo on soinut joka yö keskeytyksettä Clevelandin paikallisradioissa vuodesta 1976 ja syystä.

Maggot Brainin jälkeen legendaarisen George Clintonin lippulaiva Funkadelic paisui monikymmenpäiseksi mustan funkin armadaksi. Taattua tavaraa siis.

Maggot Brain Spotifyssä

487. Smashing Pumpkins: Mellon Collie and the Infinite Sadness

Pekka:
Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995). On vaikea arvioida levyä, jonka biisit on kuullut sata kertaa (eikä riitä) radiosta limudiskoon. Tonight Tonight, Bullet With Butterfly Wings, 1979 ja mitä näitä nyt on. Bändin nokkamies Billy Corgan vertasi taannoin tuotostaan Pink Floydin The Walliin, mutta eihän tää nyt todellakaan mikään The Wall ole. Snadisti pateettista ja tunkkainen saundi, mutta smässärit on silti 90-luvun vaihtoehtorockin suuri nimi. Pakko myöntää, että fantasiatäyteisen rockin saralla pumpparit jurnuttavat sitä omaa juttuaan paremmin kuin kukaan muu. Suosittelen nuoruuttaan verestäville nuorille aikuisille, tätä kaksituntista tuplalevyä kuunnellessa pääsee hyvin 90-luvun syrjään kiinni.

Mellon Collie Spotifyssä

488. D'Angelo: Voodoo

Pekka:
Gospel-kaikuja Princen jalanjäljissä. Voodoo (2000) on neosoulin traagisen hahmon, D'Angelon, toinen ja toistaiseksi viimeisin levy. Mielettömän lahjakas laulaja-lauluntekijä-multi-instrumentalisti-tuottaja lähinnä bodaa, pajauttaa ja narahtelee pikkurikoksista - levyjä sen sijaan saa odottaa viidestä kymmeneen vuoteen. Ainakaan kaupallisuudesta miestä ei siis voi syyttää. Kaiken kaikkiaan aivan helvetin hyvä levy. Jos tätä nyt joku lukee, niin tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa.

Seuraava D'Angelon levy olisi kuuleman mukaan tulossa kesän lopulla.

Voodoo Spotifyssä

489. Steve Earle: Guitar Town

Pekka:
Steve Earlen ensimmäinen levy, Guitar Town (1986), ei taida olla ikoninen mikään. Ihan kiva, joskin mitäänsanomaton lätty. Nimibiisi ok kantripläjäys.

490. Gang of Four: Entertainment!

Pekka:
En ole post-punkin sydänystävä, mutta onhan tää korvinkuullen tiukka levy. Kovat bassolänkytykset ja niin edelleen. Gang of Fourin poliittiset lyriikat ovat tavallaan ihan hauskaa vaihtelua tavalliseen miltä musta tuntuu -punkkiin verrattuna. Summa summarum, Entertainment! (1979): en mä tästä oikeastaan pitänyt, brittipunk ärsyttää.

Look at the world through your polaroid glasses
Things'll look a whole lot better for the working classes

Entertainment! Spotifyssä

491. Mott the Hoople: All the Young Dudes

Pekka:
All the Young Dudes (1972) vetää pisteet kotiin, vaikka bändin nimi onkin melko pelle (joskaan ei ilmeisesti bändin oma vika) ja levynkansi omintakeisen surkea esitys. Alkuperäinen levynkansi sen sijaan oli mainio, pahvikitaralla rokkaava urbaani skidi pellemeikissä niin voittaa kolme hiipparia 40-luvulta. Biisejä ei sentään ole onnistuttu sössimään. David Bowien kynäilemä glam-hittibiisi All the Young Dudes meni ehkä vähän Bowieksi (itse asiassa syytän Bowieta nyt myös levynkannesta), mutta itselleni kolahti etenkin levyn loppupuoli: One of the Boys, Ready For Love/After Lights ja Sea Driver.

Mott on ehkä kuitenkin ollut parhaimmillaan livenä. Moni biisi tuntuu jäävän studioalbumilla niin vaisuksi, että ostaisin melkein mieluummin livelevyn kuin tämän lätyn. Reunion Tour oli näemmä 2009, eli myöhästyin vain vähän.

All the Young Dudes Spotifyssä

492. Pearl Jam: Vitalogy

Pekka:
Pearl Jam on toki nimenä tuttu, mutta voitteko uskoa, en ole tietääkseni kuullut ensimmäistäkään pumpun biisiä. 90-luvun grungeihme taisi jäädä tältä kuuliaiselta MTV-sukupolven jäseneltä paitsioon siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Pearl Jam suostunut tekemään musiikkivideoita Jeremyn jälkeen.

Saundiltaan Vitalogy (1994) on ehkä hitusen rokimpaa kuin 90-luvun alternativebändit keskimäärin, hyvässä ja pahassa. Levy kertoo enimmäkseen siitä, miten helvetin vaikeaa on olla menestyvä grungemies. Jäi vähän epäselväks miks nää myi enemmän kuin Nirvana.

Vitalogy Spotifyssä

493. Earth, Wind and Fire: That's the Way of the World

Pekka:
That's the Way of the World (1975), eli funkkia. Siis tykkään tykkään! If there ain't no beauty, you've got to make some beauty! Ei mulla muuta. Veikko vanhana funkjyrsijänä jatkakoon tästä.

That's the Way of the World Spotifyssä

494. Cyndi Lauper: She's So Unusual

Pekka:
Sanoinko vihaavani syntsapoppia? Aprillia!

She's So Unusual (1983) on n. 2000% vähemmän ärsyttävä ja jos multa kysytään, myös kunnianhimoisempi lätty kuin Eurythmicsin Touch kuusi sijaa alempana. Lunki syna pumppaa diskoläystettä ja reggaerytmejä, Cyndi syö purkkaa, ei natsisnarea, all is well. All Through The Nightin basso ja Yeah Yeahin foni toki kuuluvat asiaan. Pienenä bonarina Girls Just Want To Have Funin musiikkivideon uskomattomat atk-efektit eivät nolota 25 vuotta myöhemmin juuri lainkaan. Kate Bush meets disco = instant success.

She's So Unusual Spotifyssä

Girls Just Want To Have Funin musavideo Youtubessa

495. Hüsker Dü: New Day Rising

Pekka:
New Day Rising (1985), ei hassumpaa ihmissuhdepunkkia. On kirjoitettu, että Hüsker Dü vei punkkia HC:stä melodisempaan suuntaan. Jos näin on, niin pisteet siitä. Suosittelisin esim. Terms of Psychic Warfare tai punkimpaa kaipaaville The Girl Who Lives On Heaven Hill. Kannattaa myös tsekata basistin viikset.

New Day Rising Youtubessa (neljässä osassa)

496. Kiss: Destroyer

Pekka:
Mitä voi odottaa levyltä, jonka nimi on Destroyer (1976)? KISSin neljäs studioalbumi ei ole lainkaan hassumpi. Päräyttävä God of Thunder, Detroit Rock City tiukkoine bassolänkytyksineen, King of the Night Time World tuplakitaroineen, stadionhuudatus Shout It Out Loud, paska sikailu Great Expectations ja tietenkin levyn musta hevonen: Beth, koskettava balladi jätkien kanssa lorvailusta. Tuon kannen ohi EI VOI kävellä alle kaksikymppisenä.

Sopii kaikille, jotka on alle kakskyt, muistaa joskus olleensa, aikoo joskus olla tai olis halunnut olla.

OK? Y'all can start singing. Alright - alright - set - I can't hear you - not that damn loud!

Destroyer Spotifyssä

497. Public Enemy: Yo! Bum Rush the Show

Pekka:
Pekka täällä. Kuuntelin Public Enemyn Yo! Bum Rush the Show'n (1987). Gangstaräp ajoi 80-luvun lopulla kesyn hiphopin ohi ja kolmessa vartissa Bum Rushia on vähintään vartti liikaa. Olisin 2000% tyytyväisempi, jos It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back olisi ainoa Public Enemyn levy tällä listalla. Levyn tyylistä ja jätkien flowsta tuli mieleen lähinnä Raptorin Moe! (1990).

I never heard the boos - I never drank booze
Cause I just rock the rhythm - left alone the blues
vrt.
Emme ole kännissä, emme enää huumeissa
Teemme vain lyriikat kovassa kuumeessa

I'm just sayin'.

Veikko:
On myönnettävä, että yritin kirjoittaa tästä levystä jo aikaisemmin, mutta totesin, ettei mulla oli oikeastaan mitään järkevää sanottavaa. Niinpä päätin odotella, että Pekka avaa pelin jollakin syvällisellä analyysillä.
... eeei ihan toiminut. Mä voisin vielä lisätä, että sen vartin olis voinut poistaa silleen, että jokaisesta biisistä olis otettu kolmasosa pois. Elämys olis merkittävästi miellyttävämpi.

Jos tästä nyt haluaa jotain kiksejä saada, voi kuunnella Rick Rubinin tuotantoa ja noita taustariffejä ja miettiä tätä sen kontekstissa.

Yo! Bum Rush the Show Spotifyssä

498: ZZ Top - Tres Hombres

Veikko:
Myös tämän levyn kuuntelu oli hitusen omituinen kokemus. Bluesia, tällä kertaa valkoisten soittamana, Teksasista. Ja syvältä sieltä. En ole koskaan innostunut ZZ Topista, jotenkin soitosta puuttuu dynamiikkaa. Groove on periaatteessa aika hyvä eikä kitarointikaan huonoa, mutta joku hurmoksellisuus jää aina uupumaan.

No jaa. Toisaalta tällä levyllä oli ehkä universumin yksi kovimmista bluesvedoista, La Grange, jonka tuohon youtubesta lätkäisin.

Pekka:
Lapsena kuvittelin, että ZZ Topilla on tekoparrat Leningrad Cowboysin peruukkien tapaan. Saatoin myös luulla ZZ Topia Rednexiksi, mutta se siitä. Tres Hombres (1973), tiukkaa bluesrockia Teksasista. Oma suosikkini levyltä taitaa olla jaanaava blues: Jesus Just Left Chicago. Kuuntelen levyä...

...äkkiä olen rekkamies. Ohjastan rautaratsuani pitkin Texasin päättymättömiä teitä, halki aavikon. Farmarihousuni pingottuvat, kun säätelen nahkabuutsillani maantielaivan röyheää kaasua. Autiomaan leppymättömän auringon paahde heijastuu kiiltävästä metallista ja kopissa on tukahduttava kuuma. Kuuntelen ehkä Motörheadia, mut ajattelen ZZ Topia pyyhkiessäni hikeä kolmen kalapuikon viiksistäni...

Herään ja vaihdan levyä.

ZZ Top esiintyy myös tämän vuoden heinäkuussa Järvenpään Puistobluesissa.

ZZ Top - Tres Hombers Spotarissa

499: Albert King - Born Under a Bad Sign

Veikko:
Veikon ensimmäinen levy. Bluesia, bluesia, bluesia. Tämän kuunteleminen muistutti jokseenkin paljon Citizen Kanen katsomista: tavallaan siistiä nähdä/kuulla, mistä ne kaikki joka paikassa käytetyt jipot tulevat, mutta tavallaan sitten jopa vähän tylsää. Sillä kliseiksihän nämä likit ovat aikojen saatossa muuttuneet, vaikka monet niistä olisivatkin Albert Kingiltä peräisin.

Eipä sillä, hyvää bluesia, loistavaa soittoa, ok laulantaa. Standardeja. Perus.

Pekka:
Born Under A Bad Sign (1967). Ojasta autuuteen. Viiltävä kitarasaundi ja lickit tuovat mieleen Chicago bluesin, Hendrixin ja muut bluesrockin kovat jätkät. Levyn nimibiisi ei ole mielestäni mitenkään tiukin saati mielenkiintoisin, vaikka onkin bluesstandardi, tai ehkä juuri siksi.

Saundi lienee autenttinen, sillä Albert Kingin nimi löytyy kovimpien blueskitaristien joukosta ja levy Stonen listalta. Vitsikästä, että blueskitaran huipulta löytyy useampikin Kingi. Albert King on kotoisin suoraan juurilta, eli mississippiläiseltä puuvillaplantaasilta. Sieltä se muuten tulee, Mississippin delta bluesin ja sähköisen Chicago bluesin yhteys, muuttoliikkeestä maalta kaupunkiin.

Ja miten hyvä vika biisi tuo vika biisi on? Todella hyvä vika biisi. Tiukka levy, opettavainen hetki.

Pidemmät bluestarinat jätän noin vuoden päähän seuraavaan blues-Kingiin.

Born Under A Bad Sign Spotifyssä

500: Eurythmics - Touch

Pekka
Okei, eli tästä lähtee. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen suurinta levyä. Levy päivässä urakkaan uppoaisi 16 ja puoli kuukautta, jonka jälkeen tiedämme kaiken musiikista. Kanssani studiossa on Veikko Eranti...

Veikko: Iltaa.

Pekka:
Eli okei, tästä lähtee... Länsimaisen populaarimusiikin viidenneksisadaksi suurin levy on Eurythmicsin Touch (1983). Kolmen biisin jälkeen koko projekti alkaa jo kaduttaa. Maailmassa on ilmeisesti alle 500 todella hyvää levyä. Vihaan new wave -syntsapoppia. 80-luvun hipstereitä tai toisin päin. Sweet Dreams olisi ehkä menetellyt levyn nimibiisiä odotellessa, mutta Touchin biisejä en muista kuulleeni koskaan. Ei vakuuta, peukku alas.

Eurythmicsin Touch Spotifyssä