484. Merle Haggard - Branded Man

Pekka:
Vankilakundi Merle Haggardin neljäskin studioalbumi, Branded Man (1967), kertoo vankilasta, yksinäisyydestä ja ennakkoluuloista. Levyltä löytyy edellistä enemmän bluessävyjä, hyvät stemmat ja kiva, liberaali eetos. 8+ ja peukku ylös.

Branded Man Spotifyssä (biisit 15-26)

485. Loretta Lynn - All Time Greatest Hits

Pekka:
All Time Greatest Hits (2002, biisit äänitetty kantrin kulta-ajalla 1964 - 1978). Kokoelman laulut kuvaavat "todellista" elämää etelässä ja esittävät sukupuolten kaksoisstandardit väliin negatiivisessa, väliin positiivisessa valossa, mutta useimmiten pilke silmäkulmassa.

Lynnin passiivisaggressiivinen kantri jää kuitenkin aika kauas meikäläisen kokemusmaailmasta. Peukku alas.

Close your face and stay outta my way
If ya don't wanna go to fist city

486. Funkadelic: Maggot Brain

Pekka:
Psykedeelinen Maggot Brain (1971) on kuuntelemisen arvoinen funkpläjäys jo nimibiisin vuoksi. Kymmenen minuutin kitarasoolo on soinut joka yö keskeytyksettä Clevelandin paikallisradioissa vuodesta 1976 ja syystä.

Maggot Brainin jälkeen legendaarisen George Clintonin lippulaiva Funkadelic paisui monikymmenpäiseksi mustan funkin armadaksi. Taattua tavaraa siis.

Maggot Brain Spotifyssä

487. Smashing Pumpkins: Mellon Collie and the Infinite Sadness

Pekka:
Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995). On vaikea arvioida levyä, jonka biisit on kuullut sata kertaa (eikä riitä) radiosta limudiskoon. Tonight Tonight, Bullet With Butterfly Wings, 1979 ja mitä näitä nyt on. Bändin nokkamies Billy Corgan vertasi taannoin tuotostaan Pink Floydin The Walliin, mutta eihän tää nyt todellakaan mikään The Wall ole. Snadisti pateettista ja tunkkainen saundi, mutta smässärit on silti 90-luvun vaihtoehtorockin suuri nimi. Pakko myöntää, että fantasiatäyteisen rockin saralla pumpparit jurnuttavat sitä omaa juttuaan paremmin kuin kukaan muu. Suosittelen nuoruuttaan verestäville nuorille aikuisille, tätä kaksituntista tuplalevyä kuunnellessa pääsee hyvin 90-luvun syrjään kiinni.

Mellon Collie Spotifyssä

488. D'Angelo: Voodoo

Pekka:
Gospel-kaikuja Princen jalanjäljissä. Voodoo (2000) on neosoulin traagisen hahmon, D'Angelon, toinen ja toistaiseksi viimeisin levy. Mielettömän lahjakas laulaja-lauluntekijä-multi-instrumentalisti-tuottaja lähinnä bodaa, pajauttaa ja narahtelee pikkurikoksista - levyjä sen sijaan saa odottaa viidestä kymmeneen vuoteen. Ainakaan kaupallisuudesta miestä ei siis voi syyttää. Kaiken kaikkiaan aivan helvetin hyvä levy. Jos tätä nyt joku lukee, niin tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa.

Seuraava D'Angelon levy olisi kuuleman mukaan tulossa kesän lopulla.

Voodoo Spotifyssä

489. Steve Earle: Guitar Town

Pekka:
Steve Earlen ensimmäinen levy, Guitar Town (1986), ei taida olla ikoninen mikään. Ihan kiva, joskin mitäänsanomaton lätty. Nimibiisi ok kantripläjäys.

490. Gang of Four: Entertainment!

Pekka:
En ole post-punkin sydänystävä, mutta onhan tää korvinkuullen tiukka levy. Kovat bassolänkytykset ja niin edelleen. Gang of Fourin poliittiset lyriikat ovat tavallaan ihan hauskaa vaihtelua tavalliseen miltä musta tuntuu -punkkiin verrattuna. Summa summarum, Entertainment! (1979): en mä tästä oikeastaan pitänyt, brittipunk ärsyttää.

Look at the world through your polaroid glasses
Things'll look a whole lot better for the working classes

Entertainment! Spotifyssä

491. Mott the Hoople: All the Young Dudes

Pekka:
All the Young Dudes (1972) vetää pisteet kotiin, vaikka bändin nimi onkin melko pelle (joskaan ei ilmeisesti bändin oma vika) ja levynkansi omintakeisen surkea esitys. Alkuperäinen levynkansi sen sijaan oli mainio, pahvikitaralla rokkaava urbaani skidi pellemeikissä niin voittaa kolme hiipparia 40-luvulta. Biisejä ei sentään ole onnistuttu sössimään. David Bowien kynäilemä glam-hittibiisi All the Young Dudes meni ehkä vähän Bowieksi (itse asiassa syytän Bowieta nyt myös levynkannesta), mutta itselleni kolahti etenkin levyn loppupuoli: One of the Boys, Ready For Love/After Lights ja Sea Driver.

Mott on ehkä kuitenkin ollut parhaimmillaan livenä. Moni biisi tuntuu jäävän studioalbumilla niin vaisuksi, että ostaisin melkein mieluummin livelevyn kuin tämän lätyn. Reunion Tour oli näemmä 2009, eli myöhästyin vain vähän.

All the Young Dudes Spotifyssä

492. Pearl Jam: Vitalogy

Pekka:
Pearl Jam on toki nimenä tuttu, mutta voitteko uskoa, en ole tietääkseni kuullut ensimmäistäkään pumpun biisiä. 90-luvun grungeihme taisi jäädä tältä kuuliaiselta MTV-sukupolven jäseneltä paitsioon siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Pearl Jam suostunut tekemään musiikkivideoita Jeremyn jälkeen.

Saundiltaan Vitalogy (1994) on ehkä hitusen rokimpaa kuin 90-luvun alternativebändit keskimäärin, hyvässä ja pahassa. Levy kertoo enimmäkseen siitä, miten helvetin vaikeaa on olla menestyvä grungemies. Jäi vähän epäselväks miks nää myi enemmän kuin Nirvana.

Vitalogy Spotifyssä

493. Earth, Wind and Fire: That's the Way of the World

Pekka:
That's the Way of the World (1975), eli funkkia. Siis tykkään tykkään! If there ain't no beauty, you've got to make some beauty! Ei mulla muuta. Veikko vanhana funkjyrsijänä jatkakoon tästä.

That's the Way of the World Spotifyssä

494. Cyndi Lauper: She's So Unusual

Pekka:
Sanoinko vihaavani syntsapoppia? Aprillia!

She's So Unusual (1983) on n. 2000% vähemmän ärsyttävä ja jos multa kysytään, myös kunnianhimoisempi lätty kuin Eurythmicsin Touch kuusi sijaa alempana. Lunki syna pumppaa diskoläystettä ja reggaerytmejä, Cyndi syö purkkaa, ei natsisnarea, all is well. All Through The Nightin basso ja Yeah Yeahin foni toki kuuluvat asiaan. Pienenä bonarina Girls Just Want To Have Funin musiikkivideon uskomattomat atk-efektit eivät nolota 25 vuotta myöhemmin juuri lainkaan. Kate Bush meets disco = instant success.

She's So Unusual Spotifyssä

Girls Just Want To Have Funin musavideo Youtubessa

495. Hüsker Dü: New Day Rising

Pekka:
New Day Rising (1985), ei hassumpaa ihmissuhdepunkkia. On kirjoitettu, että Hüsker Dü vei punkkia HC:stä melodisempaan suuntaan. Jos näin on, niin pisteet siitä. Suosittelisin esim. Terms of Psychic Warfare tai punkimpaa kaipaaville The Girl Who Lives On Heaven Hill. Kannattaa myös tsekata basistin viikset.

New Day Rising Youtubessa (neljässä osassa)

496. Kiss: Destroyer

Pekka:
Mitä voi odottaa levyltä, jonka nimi on Destroyer (1976)? KISSin neljäs studioalbumi ei ole lainkaan hassumpi. Päräyttävä God of Thunder, Detroit Rock City tiukkoine bassolänkytyksineen, King of the Night Time World tuplakitaroineen, stadionhuudatus Shout It Out Loud, paska sikailu Great Expectations ja tietenkin levyn musta hevonen: Beth, koskettava balladi jätkien kanssa lorvailusta. Tuon kannen ohi EI VOI kävellä alle kaksikymppisenä.

Sopii kaikille, jotka on alle kakskyt, muistaa joskus olleensa, aikoo joskus olla tai olis halunnut olla.

OK? Y'all can start singing. Alright - alright - set - I can't hear you - not that damn loud!

Destroyer Spotifyssä

497. Public Enemy: Yo! Bum Rush the Show

Pekka:
Pekka täällä. Kuuntelin Public Enemyn Yo! Bum Rush the Show'n (1987). Gangstaräp ajoi 80-luvun lopulla kesyn hiphopin ohi ja kolmessa vartissa Bum Rushia on vähintään vartti liikaa. Olisin 2000% tyytyväisempi, jos It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back olisi ainoa Public Enemyn levy tällä listalla. Levyn tyylistä ja jätkien flowsta tuli mieleen lähinnä Raptorin Moe! (1990).

I never heard the boos - I never drank booze
Cause I just rock the rhythm - left alone the blues
vrt.
Emme ole kännissä, emme enää huumeissa
Teemme vain lyriikat kovassa kuumeessa

I'm just sayin'.

Veikko:
On myönnettävä, että yritin kirjoittaa tästä levystä jo aikaisemmin, mutta totesin, ettei mulla oli oikeastaan mitään järkevää sanottavaa. Niinpä päätin odotella, että Pekka avaa pelin jollakin syvällisellä analyysillä.
... eeei ihan toiminut. Mä voisin vielä lisätä, että sen vartin olis voinut poistaa silleen, että jokaisesta biisistä olis otettu kolmasosa pois. Elämys olis merkittävästi miellyttävämpi.

Jos tästä nyt haluaa jotain kiksejä saada, voi kuunnella Rick Rubinin tuotantoa ja noita taustariffejä ja miettiä tätä sen kontekstissa.

Yo! Bum Rush the Show Spotifyssä

498: ZZ Top - Tres Hombres

Veikko:
Myös tämän levyn kuuntelu oli hitusen omituinen kokemus. Bluesia, tällä kertaa valkoisten soittamana, Teksasista. Ja syvältä sieltä. En ole koskaan innostunut ZZ Topista, jotenkin soitosta puuttuu dynamiikkaa. Groove on periaatteessa aika hyvä eikä kitarointikaan huonoa, mutta joku hurmoksellisuus jää aina uupumaan.

No jaa. Toisaalta tällä levyllä oli ehkä universumin yksi kovimmista bluesvedoista, La Grange, jonka tuohon youtubesta lätkäisin.

Pekka:
Lapsena kuvittelin, että ZZ Topilla on tekoparrat Leningrad Cowboysin peruukkien tapaan. Saatoin myös luulla ZZ Topia Rednexiksi, mutta se siitä. Tres Hombres (1973), tiukkaa bluesrockia Teksasista. Oma suosikkini levyltä taitaa olla jaanaava blues: Jesus Just Left Chicago. Kuuntelen levyä...

...äkkiä olen rekkamies. Ohjastan rautaratsuani pitkin Texasin päättymättömiä teitä, halki aavikon. Farmarihousuni pingottuvat, kun säätelen nahkabuutsillani maantielaivan röyheää kaasua. Autiomaan leppymättömän auringon paahde heijastuu kiiltävästä metallista ja kopissa on tukahduttava kuuma. Kuuntelen ehkä Motörheadia, mut ajattelen ZZ Topia pyyhkiessäni hikeä kolmen kalapuikon viiksistäni...

Herään ja vaihdan levyä.

ZZ Top esiintyy myös tämän vuoden heinäkuussa Järvenpään Puistobluesissa.

ZZ Top - Tres Hombers Spotarissa

499: Albert King - Born Under a Bad Sign

Veikko:
Veikon ensimmäinen levy. Bluesia, bluesia, bluesia. Tämän kuunteleminen muistutti jokseenkin paljon Citizen Kanen katsomista: tavallaan siistiä nähdä/kuulla, mistä ne kaikki joka paikassa käytetyt jipot tulevat, mutta tavallaan sitten jopa vähän tylsää. Sillä kliseiksihän nämä likit ovat aikojen saatossa muuttuneet, vaikka monet niistä olisivatkin Albert Kingiltä peräisin.

Eipä sillä, hyvää bluesia, loistavaa soittoa, ok laulantaa. Standardeja. Perus.

Pekka:
Born Under A Bad Sign (1967). Ojasta autuuteen. Viiltävä kitarasaundi ja lickit tuovat mieleen Chicago bluesin, Hendrixin ja muut bluesrockin kovat jätkät. Levyn nimibiisi ei ole mielestäni mitenkään tiukin saati mielenkiintoisin, vaikka onkin bluesstandardi, tai ehkä juuri siksi.

Saundi lienee autenttinen, sillä Albert Kingin nimi löytyy kovimpien blueskitaristien joukosta ja levy Stonen listalta. Vitsikästä, että blueskitaran huipulta löytyy useampikin Kingi. Albert King on kotoisin suoraan juurilta, eli mississippiläiseltä puuvillaplantaasilta. Sieltä se muuten tulee, Mississippin delta bluesin ja sähköisen Chicago bluesin yhteys, muuttoliikkeestä maalta kaupunkiin.

Ja miten hyvä vika biisi tuo vika biisi on? Todella hyvä vika biisi. Tiukka levy, opettavainen hetki.

Pidemmät bluestarinat jätän noin vuoden päähän seuraavaan blues-Kingiin.

Born Under A Bad Sign Spotifyssä

500: Eurythmics - Touch

Pekka
Okei, eli tästä lähtee. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen suurinta levyä. Levy päivässä urakkaan uppoaisi 16 ja puoli kuukautta, jonka jälkeen tiedämme kaiken musiikista. Kanssani studiossa on Veikko Eranti...

Veikko: Iltaa.

Pekka:
Eli okei, tästä lähtee... Länsimaisen populaarimusiikin viidenneksisadaksi suurin levy on Eurythmicsin Touch (1983). Kolmen biisin jälkeen koko projekti alkaa jo kaduttaa. Maailmassa on ilmeisesti alle 500 todella hyvää levyä. Vihaan new wave -syntsapoppia. 80-luvun hipstereitä tai toisin päin. Sweet Dreams olisi ehkä menetellyt levyn nimibiisiä odotellessa, mutta Touchin biisejä en muista kuulleeni koskaan. Ei vakuuta, peukku alas.

Eurythmicsin Touch Spotifyssä