411. Minutemen: Double Nickles On The Dime

Double Nickles On The Dime (1984) on monipuolinen tuplalevy: 45 biisiä spoken word -meininkiä, aika paljon rehellistä funkkia, muutama vanhan hyvän ajan rock-soolo ja sit ihan perus hc-punkkia.

Pop/rock-painotteisella listalla punk on siitä virkistävä genre, että jokainen biisi ei kerro vastakkaisesta sukupuolesta:

The state, the church, the plans, the waste, the dead,
what's the verb behind it all?
The do, the how, the why, the where, the when, the what,
can these words find the truth?
(The World According To Nouns)

Introt ja outrot vielä siihen ni siinä sulla on biisi.

Ois muuten hauskaa, joskin tosi työlästä, kerätä biisien aiheita tag cloudiksi. Punkissa "ärsyttävä tyyppi" tuntuu olevan aika yleinen aihe. Kantrissa on sit naiset, eläimet ja rekat.

Double Nickels On The Dime Spotarissa

412. Massive Attack: Mezzanine

Mezzanine (1998) elää synkän ysäriestetiikan huippuvuosia. Levyä luonnehtivat hitaat triphopbiitit, ajoittain kuumottava äänimaisema ja saumattomasti laulun ja päättymättömän synamaton välillä soljuvat räpit. Ihmettelin jo ekan biisin puolivälissä, miksi Matrixissa eli Matrixin soundtrackilla ei ole Massive Attackia. Kävikin ilmi, että Matrixin alussa Neon kuulokkeissa soi Dissolved Girl juuri tältä levyltä, sitä vain ei löydy elokuvan soundtrackilta.

Feels like something
that I've done before
I could fake it
but I still want more

Synkistelybiisit onkin tän levyn suola, Air-henkiset leijuntabiisit ei oo sit kuitenkaan ihan yhtä hyviä. Kokonaisuutena paljon epätasaisempi kuin esim. Portisheadin Dummy (#419).

Mezzanine Spotifyssa

413. Go-Go's: Beauty and the Beat

Beauty and the Beat (1981), Go-Go'sin debyyttialbumi. En osaa sanoa onko se bugi vai feature, mutta pliisu levy muuttui paljon paremmaksi kun tajusin kääntää bassot täysille.

Mitähän tästä sitten... vokaalit oli siitä huolimatta turhan kesyt (ja ehkä miksattu liian hiljaa?), kertsit pohjimmiltaan melko tylsiä ja ehkä biisit vähän hohhoijaa muutenkin. Ei ihan mun juttu.

Beauty and the Beat Spotifyssa

414. James Brown: 20 All-Time Greatest Hits!

20 All-Time Greatest Hits! (1991). Kovaa funkkia, mut mitä järkeä ottaa listalle kokoelmia?

415. Van Halen - Van Halen

Tässä on ehkä mukana aimo annos nostalgiaa, mutta Van Halen (1978) on aivan helvetin hyvä debyyttilevy. Kaikki biisit eivät ole erityisen hyviä, mutta hyviä biisejä on kuitenkin riittävän paljon, ettei hävetä.

Runnin' With the Devil. Parin minuutin kitarasoolo Eruption. Ain't Talkin' 'Bout Love. Postapokalyptinen Atomic Punk. Ice Cream Man -blueshupsuttelu. Härski I'm On Fire.

70-80-luvun hevimusiikista pitää kai kuitenkin sanoa se usein todettu tosiasia, ettei tätä voi juuri parodioida. Spinal Tapkin on vaan keskivertoa kovempi bändi, jolla sattuu olemaan keskivertoa keksitympi historia. Van Halenin kohdalla en jotenkin haluaisi sanoa ääneen kummalla puolella parodiahorisonttia liikutaan, mutta Eddie Van Halenin juustoset klasarisoolot sekä ihan siis koko David Lee Roth on sit kuitenkin se akseli millä liikutaan.

Van Halen Spotifyssa
John Brim: Ice Cream Man Spotifyssa
Minutemenin Ain't Talkin' 'Bout Love -coveri YouTubessa

416. Tom Waits: Mule Variations

Mule Variations (1999) ei ole enää debyytti, vaan Tom Waitsin 12. levy. Levyllä on kuta kuinkin kahta genreä: ensinnäkin vanhoja kunnon röhinäballadeja ja toisekseenkin omituisia industrial/blues-kolinoita, joissa jokaisessa on vähän eri tavalla omituinen mikitys. Kokonaisuutena levyllä on ehkä vähän liikaa fuusiomeininkiä mun sovinnaiseen makuuni ja kolinakokeilut uskonnollissävytteisine lyriikoineen takovat americana-hermoa vähän liiankin kovaa:

Blind or crippled, sharp or dull
I'm reading the Bible by a forty-watt bulb
What price freedom, dirt is my rug
Well, I sleep like a baby with the snakes and the bugs
(Tom Waits: Cold Water) 

Viimeistään monologia What's He Building kuunnellessa muistuu mieleen, että 2000-luvun vaihteessa erilaisia dystooppisia americana-vaihtoehtoishistorioita tuli kuin liukuhihnalta (Fallout, Carnivàle). Toisaalta niitä tulee edelleen kuin liukuhihnalta (Westworld, Handmaid's Tale). Ehkä siksi tämä levy tuntuukin juuri nyt samaan aikaan vähän liian vanhalta, eikä kuitenkaan riittävän vanhalta.

Tällä levyllä Waits on musta parhaimmillaan balladeissa, kuuntele vaikka House Where Nobody Lives tai Picture In A Frame.

Mule Variations Spotifyssa

417. U2: Boy

Boy (1980) on U2:n debyyttialbumi, joka ei ole ihan tarpeeksi hyvä tälle listalle, eikä varmasti olisikaan siellä ellei U2 olisi muuten niin tulinen bändi. Levyllä on ihan ok post-punkkia, mutta myös pari erittäin hyvää biisiä kuten I Will Follow, A Day Without Me ja Another Time Another Place.

Boy Spotifyssa

418. Wings: Band on the Run

Paul McCartney & Wingsin Band on the Run (1973) levytettiin sisällissodan jälkeisessä Nigeriassa juuri kun soolokitaristi ja rumpali olivat lähteneet bändistä ovet paukkuen.

Levy on rauhallinen ja yllättävän normaali. Saundien puolesta joku Bluebird voisi hyvin olla vuodelta 2018, jos se olisi vähän ironisempi. En sit tiedä ovatko noi lehmänkellot leikkisiä vai ironisia? Mites No Wordsin "you mustn't hide / your burning love" -nenä-äänifalsetit? Todellakin. Nineteen Hundred and Eighty-Fiven oomphit? Mmh, ehkä ei. Picasso's Last Wordsin puupuhaltimet ja ranskankielinen interludi? Ei ne vaan oo.

Levy lipeää mccartneymaisesti vähän käsistä loppua kohti, eikä se tällä kertaa ole pelkästään hyvä asia. Ehkä mut on hemmoteltu pilalle, mutta huikentelevainen space age -orkesterisovitus ja muutama tahti nimibiisiä repeat and fade alkaa olla jo vuonna 1973 vähän laimea loppu levylle.

Band on the Run Spotifyssä

419. Portishead: Dummy

Portisheadin debyyttialbumi Dummy (1994). Pitkästä aikaa kunnon tunnelmalevy. Taustat ovat puolinopeudella luuppaavilla sampleilla kyllästettyä jumista hip-hop/ambienttia. Soulahtavan raastavat vokaalit tekee tästä todella hyvän levyn. Eipä tästä sen enempää.

Dummy Spotifyssä

420. The Beatles: With the Beatles

Beatlesin toka levy, With the Beatles (1963).

Iha hyvä levy, mut ei nyt mitenkään erityisen päräyttävä. All My Loving on ehkä se levyn McCartney-hitti? Puolet biiseistä on hauskoja covereita: Please Mister Postman oli ekalla kuuntelulla levyn kovin biisi ja Money (That's What I Want) taas ihan hulvaton. Loppu on jo ihan eri planeetalta, ihan niin kuin pitääkin.

With the Beatles Spotifyssä

421. Buddy Holly and the Crickets: The "Chirping" Crickets

The "Chirping" Crickets (1957). Buddy Hollyn letkeä debyyttialbumi, teemoina jälleen baby ja lovin'. Taustaulinat pois, vaihdetaan aksenttia ja otetaan country & westernistä pari askelta psykedelian suuntaan, niin onhan tää nyt ihan keskinkertainen Beatles-levy. Hyönteisiä molemmat, eikä sekään ole sattumaa. Historiallista vaikutusta ei voi kiistää, mutta ei tää paljon sijoitustaan parempi ole. Ei kyllä paljon huonompikaan.

Balladeista(kin) kuulee, että Elviksen lämppärinä on oltu (Last Night, Send Me Some Lovin', Rock Me My Baby), mutta menevämmät biisit on sit kuitenkin selvästi kiinnostavampia (Oh Boy!, Maybe Baby, That'll Be the Day).

The "Chirping" Crickets Spotifyssä (12 ekaa biisiä)

422. The Best of the Girl Groups 1 & 2

The Best of the Girl Groups 1 & 2 (1990), kaksi kokoelmalevyllistä miesten kirjoittamia ja tyttöbändien esittämiä hittejä 60-luvulta. Tytöiltä tytöille, lyriikat kertoo sekä ihanan kauheista pojista että kauhean ihanien poikien jättämisestä; nykystandardein sen verran herkkää materiaalia, etten itse antaisi näitä teini-ikäiselle oppimateriaaliksi. Let's face it, tää genre on pohjimmiltaan suht ankea.

"And he knows about your cheatin',
Now you're gonna get a beatin'."

Bändien saundi on keskimäärin aika lattea, vaikka rekisteri vaihteleekin apaattisesta (The Dixie Cups) ekstaattiseen (The Exciters). Kahdelle kokoelmalevylle mahtuu kiinnostaviakin yhtyeitä (The Shirelles, Evie Sands) sekä hauskoja valopilkkuja, kuten Jackie "Robin" Wardin Wonderful Summer. Harmi vain, ettei kokoelmalevyllä ole juuri mahdollisuuksia tutustua yhteenkään bändiin kunnolla.

423. Greatest Hits - The Mamas and the Papas

Onko the Mamas and the Papasin 1998 julkaistu kokoelmalevy Greatest Hits oikeasti äänestetty sijalle 423? Kokoelmalevyä kootessa on tietysti oltava jonkinlainen määrä taiteellista näkemystä, joskin yleensä jollain muulla kuin bändin jäsenillä. Ja jos levyllä on kaikki parhaat biisit peräjälkeen, niin vaikea sitä on täysillä disauttaakaan. MUTTA. Onko se nyt sitten sen bändin levy? Tavallaaaan...

Levylle mahtuu megahittejä (California Dreamin'), "ihan hyviä" balladeja (Do You Wanna Dance), ihmeellisen paljon covereita (Dancing in the Street, Twist and Shout ja tietenkin California Dreamin' - varmasti reilusti yli puolet, en jaksa laskea), mutta myös muutama omilla jaloillaan seisova hyvä ja kiinnostava biisi (Words of Love ja Twelve Thirty). Truth be told, hidas tempo ei palvele covereita yh-tään.

Mama Cassin just sopivan käheä jazz-tulkinta Dream a Little Dream of Me on levylle hyvä päätös. On se kova. Biisi feidaa kuitenkin todella epävireiseen vihellykseen. Symboloiko se hajoamaisillaan olevan bändin sisäisiä jännitteitä? En tiedä.