Levy on rauhallinen ja yllättävän normaali. Saundien puolesta joku Bluebird voisi hyvin olla vuodelta 2018, jos se olisi vähän ironisempi. En sit tiedä ovatko noi lehmänkellot leikkisiä vai ironisia? Mites No Wordsin "you mustn't hide / your burning love" -nenä-äänifalsetit? Todellakin. Nineteen Hundred and Eighty-Fiven oomphit? Mmh, ehkä ei. Picasso's Last Wordsin puupuhaltimet ja ranskankielinen interludi? Ei ne vaan oo.
Levy lipeää mccartneymaisesti vähän käsistä loppua kohti, eikä se tällä kertaa ole pelkästään hyvä asia. Ehkä mut on hemmoteltu pilalle, mutta huikentelevainen space age -orkesterisovitus ja muutama tahti nimibiisiä repeat and fade alkaa olla jo vuonna 1973 vähän laimea loppu levylle.
Band on the Run Spotifyssä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti