477. The Fugees: The Score

Pekka:
Ei ole helppoa suhtautua tyylikkääseen hoppiin vakavasti kuultuaan tasan neljä levyn biisiä sataan kertaan (eikä riitä) ala-asteen diskossa. Ei yksinkertaisesti onnistu, mutta yritän silti.

Otetaan pikakelaus. Kokonaisuutena The Score (1996) on yllättävän synkkä. Takavuosien hittikimara, Fu-Gee-La ja Ready Or Not sekä coverit Killing Me Softly ja No Woman, No Cry, pitävät edelleen pintansa. Wyclef Jeanin räpäytys menettelee, mut Lauryn Hill on vähän liian vihainen ja Pras vähän liian huono.

Monipuolista huttua.

Oo la la la hmm hmm jotain jotain oo la la lalalala.

478. LL Cool J: Radio

Pekka:
LL Cool J oli käsittääkseni Beastie Boysin ja Run DMC:n ohella ensimmäisiä uuden koulun hip hopin uranuurtajia ja kaksi ensin mainittua myös Rick Rubinin Def Jam -labelin ensimmäisiä artisteja. Radio (1985) on pohjimmiltaan aika lystikäs lätty ja meno paranee loppua kohden.

Osa biiseistä kuulostaa (ilmeisesti tarkoituksella) siltä kuin ne olisi äänitetty muovitynnyrissä, eikä Rubinin minimalismi yhdistettynä hitaaseen flow'hun säväytä lainkaan. Groovaavammat biisit ovatkin poikkeuksetta parempia. Raati suosittaa: nimetön piiloraita, Rock The Bells, It's A Lie.

Kaikesta huolimatta levy on aivan hillitön taidonnäyte 17-vuotiaalta jätkältä, jonka taiteilijanimi on Ladies Love Cool James. Ollaan aika kaukana Spraykaaleista.

Veikko:
Aika tällasta ärsyttävää käninää. Ei oikein groovaa.

Radio Spotifyssä.

"Then you start to lie about things you don't have
You speak of limousines? You can't afford a cab
Said you slapped Rowdy Piper and didn't get a hassle
You promised your girl filet mignon, took her to White Castle"

479. Richard and Linda Thompson: I Want To See the Bright Lights Tonight

Pekka:
Mitä tästä nyt sanoisi. Folkkia. En tiedä siitä mitään. Kansikuva on aika karmiva. Omat suosikkini levyltä: I Want To See the Bright Lights Tonight, The Little Beggar Girl.

I Want To See The Bright Lights Tonight Spotifyssä

480. George Michael: Faith

Pekka:
George Michael jätti Wham!in ja kasvatti sängen. Myskiä nuuhkivan sänki-Princen sooloesikoinen Faith (1987) on suhteellisen korni paketti soulahtavaa adult-oriented poppia ja jazz-hempeilyä. Levyn helmi on funkahtava nimibiisi Faith, jota on miksattu rankalla kädellä dancehallista sydneyläiseen mashcoreen. Siitä pisteet, muusta ei.

Ruffstreamin Faith-riddim-miksaus

Faith Spotifyssä

Veikko:
Ollen meistä kahdesta se, joka vietti koko kesänsä kuunnellen Prince (silloin kun ei kuunnellut Lady Gagaa), voin todeta, että I Want Your Sex on yli yhdeksänminuuttinen kiimajyystö, joka pärjää vähintään silkalla pituudellaan Princen vastaavalle. Ja sehän on se mitta joka näissä mitataan.

En myöskään malta olla kysymättä, että eikö tämän biisin nimen pitäisi jampan myöhemmän kaapistatulon seurauksena olla I Want My Sex? Höhö.

481. The Smiths: The Smiths

Pekka täällä. Palasin kesälomalta ja saaga jatkuu.

Luupin alla on tänä iltana The Smiths (1984), The Smithsin debyyttialbumi. Melankolinen indie-esikoinen ei juuri säväytä. Morrisseyn ja Marrin puolustukseksi on sanottava, etten ihmettele jos 80-luku herättikin tällaisen reaktion.

Kuuntelin levyn varmuuden vuoksi kahteen kertaan, enkä pidä siitä vieläkään. Mietin pitkään mitä tästä levystä oikein sanoisi. Selvisi, että tunteistani oli tehty peräti kaksi biisiä:

Electronicin räävitön Morrissey-vittuilu Electronic: Getting Away With It (1989) ja Pet Shop Boysin Miserablism (1990). Siinä 80-luvun syntsapopin vastaisku. Toimii! Hulvattominta on, että Getting Away With Itin kertsin on kirjoittanut (post-Smiths) Marr ja säkeistöt *rumpufilli* New Orderin Sumner. Se siitä ja mulle ei sit tarvii ostaa joululahjoja.

The Smiths Spotifyssa