perjantai 15. kesäkuuta 2018

419. Portishead: Dummy

Portisheadin debyyttialbumi Dummy (1994). Pitkästä aikaa kunnon tunnelmalevy. Taustat ovat puolinopeudella luuppaavilla sampleilla kyllästettyä jumista hip-hop/ambienttia. Soulahtavan raastavat vokaalit kuitenkin tekee tän levyn. Eipä tästä sen enempää.

Dummy Spotifyssä

torstai 14. kesäkuuta 2018

420. The Beatles: With the Beatles

Beatlesin toka levy, With the Beatles (1963).

Iha hyvä levy, mut ei nyt mitenkään erityisen päräyttävä. All My Loving on ehkä se levyn McCartney-hitti? Puolet biiseistä on hauskoja covereita: Please Mister Postman oli ekalla kuuntelulla levyn kovin biisi ja Money (That's What I Want) taas ihan hulvaton. Loppu on jo ihan eri planeetalta, ihan niin kuin pitääkin.

With the Beatles Spotifyssä

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

421. Buddy Holly and the Crickets: The "Chirping" Crickets

The "Chirping" Crickets (1957). Buddy Hollyn letkeä debyyttialbumi, teemoina jälleen baby ja lovin'. Taustaulinat pois, vaihdetaan aksenttia ja otetaan country & westernistä pari askelta psykedelian suuntaan, niin onhan tää nyt ihan keskinkertainen Beatles-levy. Hyönteisiä molemmat, eikä sekään ole sattumaa. Historiallista vaikutusta ei voi kiistää, mutta ei tää paljon sijoitustaan parempi ole. Ei kyllä paljon huonompikaan.

Balladeista(kin) kuulee, että Elviksen lämppärinä on oltu (Last Night, Send Me Some Lovin', Rock Me My Baby), mutta menevämmät biisit on sit kuitenkin selvästi kiinnostavampia (Oh Boy!, Maybe Baby, That'll Be the Day).

The "Chirping" Crickets Spotifyssä (12 ekaa biisiä)

tiistai 12. kesäkuuta 2018

422. The Best of the Girl Groups 1 & 2

The Best of the Girl Groups 1 & 2 (1990), kaksi kokoelmalevyllistä miesten kirjoittamia ja tyttöbändien esittämiä hittejä 60-luvulta. Tytöiltä tytöille, lyriikat kertoo sekä ihanan kauheista pojista että kauhean ihanien poikien jättämisestä; nykystandardein sen verran herkkää materiaalia, etten itse antaisi näitä teini-ikäiselle oppimateriaaliksi. Let's face it, tää genre on pohjimmiltaan suht ankea.

"And he knows about your cheatin',
Now you're gonna get a beatin'."

Bändien saundi on keskimäärin aika lattea, vaikka rekisteri vaihteleekin apaattisesta (The Dixie Cups) ekstaattiseen (The Exciters). Kahdelle kokoelmalevylle mahtuu kiinnostaviakin yhtyeitä (The Shirelles, Evie Sands) sekä hauskoja valopilkkuja, kuten Jackie "Robin" Wardin Wonderful Summer. Harmi vain, ettei kokoelmalevyllä ole juuri mahdollisuuksia tutustua yhteenkään bändiin kunnolla.

tiistai 22. toukokuuta 2018

423. Greatest Hits - The Mamas and the Papas

Onko the Mamas and the Papasin 1998 julkaistu kokoelmalevy Greatest Hits oikeasti äänestetty sijalle 423? Kokoelmalevyä kootessa on tietysti oltava jonkinlainen määrä taiteellista näkemystä, joskin yleensä jollain muulla kuin bändin jäsenillä. Ja jos levyllä on kaikki parhaat biisit peräjälkeen, niin vaikea sitä on täysillä disauttaakaan. MUTTA. Onko se nyt sitten sen bändin levy? Tavallaaaan...

Levylle mahtuu megahittejä (California Dreamin'), "ihan hyviä" balladeja (Do You Wanna Dance), ihmeellisen paljon covereita (Dancing in the Street, Twist and Shout ja tietenkin California Dreamin' varmasti reilusti yli puolet, en jaksa laskea), mutta myös muutama omilla jaloillaan seisova hyvä ja kiinnostava biisi (Words of Love ja Twelve Thirty). Truth be told, hidas tempo ei palvele covereita yh-tään.

Mama Cassin just sopivan käheä jazz-tulkinta Dream a Little Dream of Me on levylle hyvä päätös. On se kova. Biisi feidaa kuitenkin todella epävireiseen vihellykseen. Symboloiko se hajoamaisillaan olevan bändin sisäisiä jännitteitä? En tiedä.

torstai 28. tammikuuta 2016

424. Robert Johnson: King of the Delta Blues Singers, Vol. 2

King of the Delta Blues Singers, Vol. 2 (1970) on jatkoa 9 vuotta aiemmin julkaistulle Johnson-kokoelmalle, jonka kuulen tällä tahdilla noin 20 vuoden kuluttua... Biisit on äänitetty vuosina 1936-37.

Vanhana Puistobluesin kävijänä pidän itseäni jonkinasteisena bluesdiggarina, vaikka delta blues Spotarista ei nyt osukaan ihan hermoon. Kovimmat biisit Love in Vain ja Dead Shrimp Blues.

"I woke up this mornin
and all my shrimp was dead and gone

I got dead shrimp here
someone is fishin in my pond"

King of the Delta Blues Singers, Vol. 2 Spotifyssä

perjantai 22. tammikuuta 2016

425. David Bowie: Changesonebowie

Changesonebowie (1976). Jostain syystä oon aina pitänyt Bowien taiteilijapersoonaa/persoonia aika etäisinä, enkä oo ehkä siitä syystä koskaan oikein päässyt kyytiin Bowie-junaan. Bowien saundi on musta ikävällä tavalla jotenkin diskanttivoittoinen. Ehkä David Bowie on rockmaailman saippuanmakuinen korianteri? Vierastan samasta syystä monia muitakin brittibändejä, joskin Bowien kohdalla vaakakuppiin voi pinota myös läjän sairaan hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat Space Oddity, Changes ja ehkä myös härski Fame.

Tällä levyllä ehkä kiteytyy pari kokoelmalevyille tyypillistä juttua. Bowie on tehnyt musaa niin monella eri tyylillä, ettei ole kovin vaikea kuulla mitkä biisit ovat Rolling Stones -levyltä ja mitkä jenkkisoullevyltä. Esim. Diamond Dogs on riffeineen, pianoineen ja foneineen ihan täys Rolling Stones -coveri. Rebel Rebelillä Bowie jopa kuulostaa Mick Jaggerilta. Vaikutteiden bongailu on hauskaa.

Toisaalta esteettisenä kokemuksena ei oo mitään herkkua kuunnella kokoelmalevyä, jossa saundi vaihtuu selvästi koko ajan. Jos otetaan huomioon et yli puolet (?) näistä biiseistä tulee levyiltä, jotka on jo korkeemmalla sijalla tällä samalla listalla, niin oisko tän kokoelman sit kuitenkin voinut jättää kokonaan pois?

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

426. Rage Against the Machine: The Battle of Los Angeles

The Battle of Los Angeles (1999). Nyt ollaan jo lähempänä osaamisaluettani, joka on... ilmeisesti rap metal? (Tai 2000-luku.) Rage Against the Machinen (tuttu Matrixista) Orwell-lainausten sävyttämä kapitalismikriittinen jyrinä on osa 90-luvun globalisaatiokriittistä kansalaisliikehdintää, joka huipentui vuosituhannen vaihteessa.

Michael Mooren ohjaamassa musavideossa Sleep Now In the Fire okkupoidaan Wall Street ilman lupaa (!) ja juostaan New Yorkin pörssiin. Video hävisi MTV Video Music Awardsit Limp Bizkitille, jonka seurauksena RAtM:n basisti kiipesi lavasteisiin. Aika tota, noh... moneen suuntaan aukeava protesti.

Levyn paras biisi on kuitenkin Guerrilla Radio. Onhan tää kova levy.

The Battle of Los Angeles Spotarissa



427. The Ronettes: Presenting the Fabulous Ronettes Featuring Veronica

The Ronettesin debyytti- ja ainoaksi jäänyt studiolevy Presenting the Fabulous Ronettes Featuring Veronica (1964) jatkaa 60-luvun naisvokaaliryhmien sarjaa, vaikka kronologisesti edelsikin Supremesia. Ensikuulemalta vaikutti heikommalta kuin Supremes, mutta pienen fiilistelyn jälkeen on pakko todeta, että Ronettesin saundi on oikeastaan aika vetävä. Spotarin äänitteet ovat tosin aika turnuja ja pahasti remasteroinnin tarpeessa.

The Ronettesin kohtaloksi koitui ilmeisesti Beatlesiakin tuottaneen Phil Spectorin rakkaussuhde päävokalisti Veronica "Ronnie" Bennettin kanssa. Härski 60-luvun musabisnes, yh.

428. Radiohead: Kid A


Kid A (2000) on OK Computerin jälkeinen levy. En oo koskaan Radioheadia kuunnellut, mutta 90-luvun hittibiiseihin verrattuna ensivaikutelma levystä on elektronisempi ja riisutumpi, joskaan äänimatossa ei oo edelleenkään säästelty. Hidasta, sisäänpäinkääntynyttä onanointia, eli siinä suhteessa ihan perus Radioheadia.

torstai 14. tammikuuta 2016

430. Cheap Trick: At Budokan

At Budokan (1979), Cheap Trickin livelevy Tokiosta. Ekasta biisistä lähtien verrattoman paljon parempi kuin sijalta 448 löytyvä In Color. Levyltä löytyvä Surrender on RS:n 100 parhaan popbiisin listalla sijalla 85, eikä syyttä. Oma suosikkini oli kuitenkin esiripun korvaava kombo Hello There - Goodnight. Summa summarum: paljon heruttelua, ei juurikaan tajunnanräjäytystä, mutta silti hyvin freessi ja tiukka livelevy. Salut.

At Budokan Spotarissa

431. Diana Ross and the Supremes: Anthology

Anthology (2001, alkup. 1974) ei läpäise popin Bechdel-testiä. Ekassa biisissä toivotaan poikaystävää ("I want a guy to love me / One who will love me completely"), tokassa kerrotaan mistä poikkis tykkää ("He took me to a show / He said he wanted some more / I said kiss me please / He said after I eat / I said what do you like / He says you know what I like / I like buttered popcorn"), kolmannessa biisissä onkin jo tehty bänksit ("You said goodbye / and baby that's why / the tears / keep falling down my chin").

Mukaansatempaavasta juonesta huolimatta Anthologyn paras osuus alkaa vasta levyn loppupuolella. Oma suosikkini on toki Where Did Our Love Go, mutta tältä hittiriittoiselta tuplalevyltä jokainen voi valita omansa ja pari jää yli.

Anthology Spotarissa

lauantai 7. marraskuuta 2015

432. Peter Wolf: Sleepless

Pekka:
Sleepless (2002) tarjoaa kaikki ainekset Peter Wolf -juomapeliin: kuuntele Sleepless ja ota ryyppy kun tunnistat uuden rock-kliseen. Taksilla kotiin tai vatsahuuhteluun.

Levy on trumpettisektioineen ja gospellaulajineen juustoisen hyvin tuotettu ja Keith Richards vetää taustat heti ekassa biisissä. Wolfin "rosoinen" ääni ei oikein vakuuta. Onks tää nyt sitä aaooärrää?

"Beibebeibebeib beibe..."

Sleepless Spotarissa

433. Brian Eno: Another Green World

Pekka:
Mikä lässähdys. Jos Here Come the Warm Jets oli ärsyttävä, niin Another Green World (1975) on kuolettavan tylsä. Kokeellinen, instrumentaalipainotteinen poplevy ja tylsintä kuulemaani ambientia.

Another Green World Spotarissa

lauantai 26. syyskuuta 2015

434. The Police: Outlandos d'Amour

Pekka:
Monen kovan rockbändin eka levy on punkkia. The Policen eka levy on reaggaeta. Outlandos d'Amour (1978) alkaa olla jo aika kovaa kamaa: Roxannen harmoniat, Can't Stand Losing You, todella outo Peanuts. Be My Girlin riffi on selkee proto- Van Halenin Panama. Masoko Tanga olis kaivannut vielä sellasen 4-5 minuuttia rummunlätkyttelyä. Menee väistämättä kategoriaan aika hyvä, mut vähän outo debyyttilevy.