torstai 28. tammikuuta 2016

424. Robert Johnson: King of the Delta Blues Singers, Vol. 2

King of the Delta Blues Singers, Vol. 2 (1970) on jatkoa 9 vuotta aiemmin julkaistulle Johnson-kokoelmalle, jonka kuulen tällä tahdilla noin 20 vuoden kuluttua... Biisit on äänitetty vuosina 1936-37.

Vanhana Puistobluesin kävijänä pidän itseäni jonkinasteisena bluesdiggarina, vaikka delta blues Spotarista ei nyt osukaan ihan hermoon. Kovimmat biisit Love in Vain ja Dead Shrimp Blues.

"I woke up this mornin
and all my shrimp was dead and gone

I got dead shrimp here
someone is fishin in my pond"

King of the Delta Blues Singers, Vol. 2 Spotifyssä

perjantai 22. tammikuuta 2016

425. David Bowie: Changesonebowie

Changesonebowie (1976). Jostain syystä oon aina pitänyt Bowien taiteilijapersoonaa/persoonia aika etäisinä, enkä oo ehkä siitä syystä koskaan oikein päässyt kyytiin Bowie-junaan. Bowien saundi on musta ikävällä tavalla jotenkin diskanttivoittoinen. Ehkä David Bowie on rockmaailman saippuanmakuinen korianteri? Vierastan samasta syystä monia muitakin brittibändejä, joskin Bowien kohdalla vaakakuppiin voi pinota myös läjän sairaan hyviä biisejä. Tällä levyllä niitä ovat Space Oddity, Changes ja ehkä myös härski Fame.

Tällä levyllä ehkä kiteytyy pari kokoelmalevyille tyypillistä juttua. Bowie on tehnyt musaa niin monella eri tyylillä, ettei ole kovin vaikea kuulla mitkä biisit ovat Rolling Stones -levyltä ja mitkä jenkkisoullevyltä. Esim. Diamond Dogs on riffeineen, pianoineen ja foneineen ihan täys Rolling Stones -coveri. Rebel Rebelillä Bowie jopa kuulostaa Mick Jaggerilta. Vaikutteiden bongailu on hauskaa.

Toisaalta esteettisenä kokemuksena ei oo mitään herkkua kuunnella kokoelmalevyä, jossa saundi vaihtuu selvästi koko ajan. Jos otetaan huomioon et yli puolet (?) näistä biiseistä tulee levyiltä, jotka on jo korkeemmalla sijalla tällä samalla listalla, niin oisko tän kokoelman sit kuitenkin voinut jättää kokonaan pois?

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

426. Rage Against the Machine: The Battle of Los Angeles

The Battle of Los Angeles (1999). Nyt ollaan jo lähempänä osaamisaluettani, joka on... ilmeisesti rap metal? (Tai 2000-luku.) Rage Against the Machinen (tuttu Matrixista) Orwell-lainausten sävyttämä kapitalismikriittinen jyrinä on osa 90-luvun globalisaatiokriittistä kansalaisliikehdintää, joka huipentui vuosituhannen vaihteessa.

Michael Mooren ohjaamassa musavideossa Sleep Now In the Fire okkupoidaan Wall Street ilman lupaa (!) ja juostaan New Yorkin pörssiin. Video hävisi MTV Video Music Awardsit Limp Bizkitille, jonka seurauksena RAtM:n basisti kiipesi lavasteisiin. Aika tota, noh... moneen suuntaan aukeava protesti.

Levyn paras biisi on kuitenkin Guerrilla Radio. Onhan tää kova levy.

The Battle of Los Angeles Spotarissa



427. The Ronettes: Presenting the Fabulous Ronettes Featuring Veronica

The Ronettesin debyytti- ja ainoaksi jäänyt studiolevy Presenting the Fabulous Ronettes Featuring Veronica (1964) jatkaa 60-luvun naisvokaaliryhmien sarjaa, vaikka kronologisesti edelsikin Supremesia. Ensikuulemalta vaikutti heikommalta kuin Supremes, mutta pienen fiilistelyn jälkeen on pakko todeta, että Ronettesin saundi on oikeastaan aika vetävä. Spotarin äänitteet ovat tosin aika turnuja ja pahasti remasteroinnin tarpeessa.

The Ronettesin kohtaloksi koitui ilmeisesti Beatlesiakin tuottaneen Phil Spectorin rakkaussuhde päävokalisti Veronica "Ronnie" Bennettin kanssa. Härski 60-luvun musabisnes, yh.

428. Radiohead: Kid A


Kid A (2000) on OK Computerin jälkeinen levy. En oo koskaan Radioheadia kuunnellut, mutta 90-luvun hittibiiseihin verrattuna ensivaikutelma levystä on elektronisempi ja riisutumpi, joskaan äänimatossa ei oo edelleenkään säästelty. Hidasta, sisäänpäinkääntynyttä onanointia, eli siinä suhteessa ihan perus Radioheadia.

torstai 14. tammikuuta 2016

430. Cheap Trick: At Budokan

At Budokan (1979), Cheap Trickin livelevy Tokiosta. Ekasta biisistä lähtien verrattoman paljon parempi kuin sijalta 448 löytyvä In Color. Levyltä löytyvä Surrender on RS:n 100 parhaan popbiisin listalla sijalla 85, eikä syyttä. Oma suosikkini oli kuitenkin esiripun korvaava kombo Hello There - Goodnight. Summa summarum: paljon heruttelua, ei juurikaan tajunnanräjäytystä, mutta silti hyvin freessi ja tiukka livelevy. Salut.

At Budokan Spotarissa

431. Diana Ross and the Supremes: Anthology

Anthology (2001, alkup. 1974) ei läpäise popin Bechdel-testiä. Ekassa biisissä toivotaan poikaystävää ("I want a guy to love me / One who will love me completely"), tokassa kerrotaan mistä poikkis tykkää ("He took me to a show / He said he wanted some more / I said kiss me please / He said after I eat / I said what do you like / He says you know what I like / I like buttered popcorn"), kolmannessa biisissä onkin jo tehty bänksit ("You said goodbye / and baby that's why / the tears / keep falling down my chin").

Mukaansatempaavasta juonesta huolimatta Anthologyn paras osuus alkaa vasta levyn loppupuolella. Oma suosikkini on toki Where Did Our Love Go, mutta tältä hittiriittoiselta tuplalevyltä jokainen voi valita omansa ja pari jää yli.

Anthology Spotarissa

lauantai 7. marraskuuta 2015

432. Peter Wolf: Sleepless

Pekka:
Sleepless (2002) tarjoaa kaikki ainekset Peter Wolf -juomapeliin: kuuntele Sleepless ja ota ryyppy kun tunnistat uuden rock-kliseen. Taksilla kotiin tai vatsahuuhteluun.

Levy on trumpettisektioineen ja gospellaulajineen juustoisen hyvin tuotettu ja Keith Richards vetää taustat heti ekassa biisissä. Wolfin "rosoinen" ääni ei oikein vakuuta. Onks tää nyt sitä aaooärrää?

"Beibebeibebeib beibe..."

Sleepless Spotarissa

433. Brian Eno: Another Green World

Pekka:
Mikä lässähdys. Jos Here Come the Warm Jets oli ärsyttävä, niin Another Green World (1975) on kuolettavan tylsä. Kokeellinen, instrumentaalipainotteinen poplevy ja tylsintä kuulemaani ambientia.

Another Green World Spotarissa

lauantai 26. syyskuuta 2015

434. The Police: Outlandos d'Amour

Pekka:
Monen kovan rockbändin eka levy on punkkia. The Policen eka levy on reaggaeta. Outlandos d'Amour (1978) alkaa olla jo aika kovaa kamaa: Roxannen harmoniat, Can't Stand Losing You, todella outo Peanuts. Be My Girlin riffi on selkee proto- Van Halenin Panama. Masoko Tanga olis kaivannut vielä sellasen 4-5 minuuttia rummunlätkyttelyä. Menee väistämättä kategoriaan aika hyvä, mut vähän outo debyyttilevy.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

435. PJ Harvey: To Bring You My Love

Pekka:
Aah, PJ Harvey on niin rouhee! Jälleen ensimmäinen soololevy. Oon kuunnellut aiemmin puhki vain myöhemmän levyn Stories from the City, Stories from the Sea (2000), joka onkin sitten todella kova. To Bring You My Love (1995) ei hyvästä alusta huolimatta ole ihan samaa kaliiberia. Levyn eka (nimi)biisi on nimittäin paras.

436. Brian Eno: Here Come the Warm Jets

Pekka:
Here Come the Warm Jets (1974), Enon debyyttisooloalbumi. Ei vedonnut muhun juurikaan. Liian brittiä, liian glamia, tai jotain. Baby's on Firen alun elektroninen sample kuulosti todella tutulta, mikähän biisi mulla on mielessä.

437. George Harrison: All Things Must Pass

Pekka:
All Things Must Pass (1970) on hyvin seesteinen, jopa lässy levy. Niin tylsä, että kuuntelin sen kolme kertaa keksiäkseni jotain sanottavaa. Levyssä ei kuitenkaan ollut niin paljon tarttumapintaa, että parin rivin kirjoittamiseen olis mennyt alle kaksi vuotta.

tiistai 7. toukokuuta 2013

438. Big Star: #1 Record

Pekka:
#1 Record (1972). Big Starin debyyttilevy. Ihan jees, mut ei mitenkään erityisen päräyttävä. Kuulenkohan The India Songissa JCS:n Last Supperin kaikuja?

Veikko:
Tää levy on kyllä aivan oikealla paikalla sijalla 438. Kai tällä on jollekin joku merkitys ollut joskus, mutta enää sitä on vaikea tavoittaa. Biisit, soitto ja laulu vaan eivät ole aivan tarpeeksi hyviä. Puuttuu se maaginen 10 prosenttia.

perjantai 3. toukokuuta 2013

439. Nirvana: - In Utero

Veikko:

In Utero (1993): Niin se vaan Nirvana kuvittelee olevansa joku surinamättöbändi, vaikka pop-bändihän se on. Tällä levyllä karmivaa surinamättöä on niin paljon, että edes kolme ajatonta hittiä (Hear-shaped Box, Rape Me, All Apologies) ei pelasta.

Ei edes melkein.

Pekka:
Joo, näihin sanoihin. Nirvana ei oo tarpeeks rankka bändi et se vois surista hyvät melodiat tukkoon. Sad but true.

Spotify.