469. Public Image Ltd: Metal Box

Pekka:
Metal Box (1979) nykii, tuuppii, räjäyttää ja riipii. Vanha kansa sanookin: jos Justin Bieber kyrsii, kuuntelepa Metal Box pari kertaa läpi.

Sex Pistolsin hajottua Johnny Rottenin kokoama Public Image Ltd seisoo tanakasti post-punkin etulinjassa. Fätti bassolinja avaa ensimmäisen kymmenenminuuttisen skitsoilun. Dubahtava basso onkin rumpujen lisäksi levyn ainoa kuuntelijan aivot kasassa pitävä elementti. Korvia riipivä kitara ja Rottenin brittiulina testaavat punkkarin avantgarde-pallit. Metalliboksiin pakattu Metal Box on melko far out kamaa.

Tämän jälkeen perunatkin maistuivat oudolta.

Veikko: siis mä en ihan rehellisesti tiedä, miten selviäisin läpi tosta levyn aloittavasta, noin TUHAT MINUUTTIA kestävästä Albatrossista.Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Metal Box Spotifyssä

470. R.E.M.: Document

Pekka:
Document (1987). Otan levyn loman kannalta ja sälytän tän Veikon harteille. En oo oikeastaan koskaan lämmennyt R.E.M.:ille, enkä lämpeä vieläkään. Folk rock -henkistä balladia, mut aivan liian viiksekästä. Liian ironista. Pakko myöntää, etten resonoi.

Veikko:Kiitos, Pekka. Tätä levyä kuvailtiin REMin ensimmäiseksi kaupalliseksi ja taiteelliseksi läpimurroksi, enkä mä oikeastaan oikein tiedä miksi. Levylä on yksi iso hitti (The One I Love) ja yks todella hyvä biisi (The End Of The World As We Know It[And I Feel Fine]). Nämä olivat myös ainoat biisit, jotka olin kuullut aikaisemmin. Tällaisten levyjen kanssa nousee olennaiseksi ongelmaksi sen tunnistaminen, että ovatko hittibiisit oikeasti levyn parhaat biisit ja todella paljon muita biisejä parempia, vai kuulostavatko ne ainoastaan parin kuuntelun perusteella paremmalta kuin muut, koska ne on kuullut monta kertaa aikaisemminkin?

Tässä tapauksessa sanoisin, että myös nuo biisit ovat heittämällä levyn parhaat. Muuten meininki ei ole mitenkään järin mainittavaa, riffit ovat epämieleenjääviä, sanat... no ehkä tää toimisi, jos tulostaisi sanat ja lukisi niitä. Mitä mä en tee. Mutta jos lukisin, sattaisin pitääkin tästä enemmän. Muuten moni biisi kuulostaa... soitellulta.

Ja onhan tänkin jäbän ääni vähän tällasta käninää - muuten Lightnin' Hopkins vois olla kolmas huippukohta. Tai saattaa se silti olla. Nk. A-puolen kyllä skippaisin, ainakin kahden kuuntelun perusteella.

Pekka:
Ihanaa olla samaa mieltä.

Document Spotarissa

471. Echo & the Bunnymen: Heaven Up Here

Pekka:
Jos en sulatakaan The Smithsiä, niin rumpukoneella säestetty post-punk-ulina kyllä uppoaa. Echo & the Bunnymen oli mulle täysin tuntematon, mutta Heaven Up Here (1981) olisi lunastanut kovatkin odotukset. Vokalisti McCullochin meininki on paikoin niin jimmorrisonia, etteivät bändin myöhemmät Doors-levytykset ihmetytä tippaakaan. Tarttuvat riffit ja pinkfloydmaista saundia.

Ehdottomasti panisin tän levyn levysoittimeen heti.

Veikko: Tää on jotain tällasta Joy Division-kuraa.
2. kuuntelukerta: Hmm. Toi laulaja kyllä kuulostaa aika paljon Morrisonilta.
3. kuuntelukerta: Oikeastaanhan nää biisit on aika temmokkaita ja kitararaidat aika... groovaavia.
4. kuuntelukerta: Voisin mennä naimisiin tän basistin kanssa.
125. kuuntelukerta: miks kaikilla mun kavereilla on jäniksen pää?

Heaven Up Here Spotifyssä

472. Def Leppard: Hysteria

Pekka:
Def Leppardin Hysteria (1987) ei ole erityisen koskettava, kiinnostava, eikä edes kovin hyvä levy. Pyromaniaan verrattuna saundi on kuin keittiön pöydälle hylätty kermajäätelö: pehmeää kuraa. Jostain syystä Hysteria on kuitenkin (ollut?) 51. myydyin levy Yhdysvalloissa. Laitetaan 80-luvun piikkiin.

Veikko: no tää oli taas niin tätä. Sokeroi mut oli imelä mutta menevä, Love Bites puolestaan... eiku sehän se oli se imevä! Eiku imelä! Menee kirjaimet sekaisin.

Mutta että ton yhden hitin tuloilla varmaan elelee kartanossa mukavasti. Sinänsä yksikätiset rumpalit on kyllä tarinoina aika innostavia.

Hysteria Spotarissa

473. Coldplay: A Rush of Blood to the Head

Pekka:
Mitä pitäisi ajatella bändistä, jonka genre on post-britpop? Radiopersoona internetsin sanoin Coldplay on tavisten Radiohead ja aamen sille. A Whisperin riffi muistuttaa vähän jotain PJ Harveyn biisiä ja on sitä myöten hands down levyn jännittävin biisi.

A Rush of Blood to the Head (2002) on rauhallista, joskin munatonta mäiskettä. Olispa Chris Martin ees Bono.

A Rush of Blood to the Head Spotarissa

Bill Hicks Youtubessa

Veikko: Tää on ihan hassu levy. Eka biisi on mitäänsanomaton, sen jälkeen tulee sellainen kolmen biisin putki, että se voisi olla yksi 2000-luvun suurista musiikillisista hetkistä.

Voisi olla, muttei aivan ole. In My Place ja The Scientist ovat isoja hittejä ja tomivia biisejä, mutta jokin puuttu. God Put a Smile Upon Your Face on mielestäni yksi menneen vuosikymmnen parhaita pop-biisejä. Sen A-osa on täyttä timanttia, rakentuva jännite, hyvä soundimaailma, tietoisuus brittipopin perinteestä... Mutta. Kertsissä sitä alkaa ehkä nimenomaan kaipaan sitä Bonoa. Tai Edgeä. Tai oikeastaan koko U2:ta. Tai Lennonia ja McCartneytä. Tai ketä tahansa, joka osaisi ottaa kaiken irti noin hyvästä A-osasta ja kirjoittaa siihen killerikertsin.

Se on toki lähes mahdotonta, siihen kompastuu myös Muse melkein joka biisissään: riffit toimivat, säkeistöt ovat iskeviä, kertsit jotain ihmeellistä ulinaa. Tosin tässä kohtaa se ulinakin auttaisi. Tai jos Chris Martin tietäisi, mitä on rock tai hylkäisi sen post-leiman hetkeksi. Oon yhä vakuuttunemepi, että post tarkoittaa musagenreissä yleensä vähän tylsempää ja vähän yksinkertaisempaa.

Tämä nyt sitten nautittavaksi sen suolahippusen kanssa, että kaikkein kriittisin pitää aina olla melkein täydellisiä asioita kohtaan. Ne harmittavat kaikkein eniten. Kuten vaikka God Put a Smile Upon Your Face.

Muusta levystä mulla ei ole yhtään mitään sanottavaa. Näiden isojen biisien jälkeen vasta nimibiisi onnistui saamaan musta irti jonkinlaisen reaktion - mutta sekin oli vain reaktio. Että aha, nyt soi joku biisi. Aikaisemmat menivät vain ohi.

474. Otis Redding: Live In Europe

Pekka:
Soulin kuningas Otis Redding oli mulle tuntematon suuruus tähän päivään saakka. Lento-onnettomuudessa vain 26-vuotiaana kuolleen Reddingin Pariisin livelevyllä Live In Europe (1967) on mieletön groovi, yleisö ja Otis käyvät sopivasti ylikierroksilla. Bailaisin!

Vaan oliskohan tää Otis sit kuitenkin vähän vanhemman sukupolven juttuja? Tää oli kuitenkin vielä sitä aikaa kun kunniallinen bändi ei saanut heilua liian häiritsevästi. Siihen nähden meininki on tietysti päräyttävää, mutta...

Respectin kirjoittamisesta tietty täydet respectit. Kuuntelisin toiste: I've Been Loving You Too Long, Fa-Fa-Fa-Fa-Fa.

Veikko: Jotenkin tuntuu, ettei Otis-pojalla (koska mä oon vanhempi kuin se, saan sanoa näin) sitten kuitenkaan pysy ihan kaikkein tiukimmin pallo hanskassa tällä levyllä. Se saattaa olla yleisempi mun ja memphis-soulin ongelma, mutta ainakin tässä käy vähän päälle. Meininki on toki paikoin huumaava, mutta ei ihan pysy jotenkin kasassa. Tai dramatiikka on erilaista.

Tämä kaikki siis verrattua siihen, miten hyvät ainekset tässä on - ja miten hyvin Otis jollain toisilla seteillä onnistuu kolahtamaan.

Huomattavaan on myös ton Fa-Fan ja sen yhden Datarokin biisien intertekstuaalisuus.

Live In Europe Spotarissa

475. Bruce Springsteen: Tunnel of Love

Pekka:
Tunnel of Love (1987) kertoo pomon lyhyestä avioliitosta. Tuntematta Bruce Springsteenin tuotantoa kovinkaan hyvin, olettaisin ettei tällä levyllä kannata aloittaa. Tämä olikin BS:n kahdeksasta listalle päässeestä studioalbumista kahdeksas eli tietysti huonoin.

Tunnel of Love on kuorrutettu Ameriikan juustolla niin tanakasti, ettei sitä pieni ihminen täältä vanhasta maailmasta käsin oikein ymmärrä. 80-luvun syntsat vanhensivat mua kolmessa vartissa vähintään tunnin. Jos nyt joku biisi pitäisi toistamiseen kuunnella, niin se ois Ain't Got You.

Veikko: No tämä on todella emaskuloitua musaa. Voisi ajatella, että Bruce on ownattu todella todella todella pahasti tuossa avioliitossa. Kuunnelkaa nyt tätä (tai oikeastaan älkää, ei maksa vaivaa): normaalisti tällä miehellä on ääni, joka saa miehen kyyneliin tai lenkille tai mitä vaan - mutta tekee joka tapauksessa vaikutuksen. Tää on jotain ihmeellistä ulinaa lähinnä tää lätty.

Tunnel of Love Spotifyssä

476. The Paul Butterfield Blues Band: The Paul Butterfield Blues Band

Pekka:
Chicago ei petä.

Paul Butterfield, Elvin Bishop ja Mike Bloomfield olivat valkoisten keskiluokkaisten perheiden kasvatteja, jotka hakivat ja saivat musiikillisen innoituksensa University of Chicagoa ympäröiviltä South Side Chicagon bluesklubeilta.

Butterfield ja Bishop nyysivät Jerome Arnoldin ja Sam Layn blueslegenda Howlin' Wolfin kiertuebändistä omaan bändiinsä vuonna 1963. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi eponyyminen esikoislevy The Paul Butterfield Blues Band (1965), jolla valkoiset pojat olivat kesyttäneet Chicago-bluesille ominaisen sähkökitaran ja vahvistetun huuliharpun.

Yhtye esitteli bluesin valkoiselle yleisölle ja ennakoi blues rock -fuusion ja psykedeelisen rockin menestystä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Listaltahan voisi löytyä myös seuraavana vuonna ilmestynyt East-West (1966), jonka päättävä nimibiisi on Bloomfieldin LSD-trippi Ravi Shankar -tribuutti: 13-minuuttinen kitarasoolo East-West. Proto-Doorsia? You decide. Molemmat levyttivät Elektralle (TPBBB 1964, The Doors 1966) ja vain hammond puuttuu.

Viisi peukkua YLÖS.

Veikko: Pekka tuossa aikaisemmin listasikin hyvin niitä ansiokkaita asioita, jotka seurasivat tästä levystä. Nämä seuraukset nyt sitten kuitenkin ovat aika paljon kiinnostavampia kuin itse tämä levy. Sattui löytymään hyllystä vinyylinä, kuuntelin muutamaan kertaan, isäni fiilisteli ankarasti... Mutta. Tää on taas vähän niinku Citizen Kanea katselisi. Kiinnostavuus on pohjimmiltaan akateemista. Perusjunttaukseltahan se kuulostaa, ellei sieltä koita keksiä niitä hienouksia, mitkä ovat vaikuttaneet muuhun juttuun. En onnistu löytämään samanlaista intensiteettiä tästä kuin Claptonilta ja Creamilta, John Lee Hookerilta, Henkasta nyt puhumattakaan... mutta senpä takia nämä (vähän eri perinteen) suuruudet tulevatkin listalla vastaan myöhemmin.

The Paul Butterfield Blues Band Spotifyssä