Pekka:
Mitä pitäisi ajatella bändistä, jonka genre on post-britpop? Radiopersoona internetsin sanoin Coldplay on tavisten Radiohead ja aamen sille. A Whisperin riffi muistuttaa vähän jotain PJ Harveyn biisiä ja on sitä myöten hands down levyn jännittävin biisi.
A Rush of Blood to the Head (2002) on rauhallista, joskin munatonta mäiskettä. Olispa Chris Martin ees Bono.
Veikko: Tää on ihan hassu levy. Eka biisi on mitäänsanomaton, sen jälkeen tulee sellainen kolmen biisin putki, että se voisi olla yksi 2000-luvun suurista musiikillisista hetkistä.
Voisi olla, muttei aivan ole. In My Place ja The Scientist ovat isoja hittejä ja tomivia biisejä, mutta jokin puuttu. God Put a Smile Upon Your Face on mielestäni yksi menneen vuosikymmnen parhaita pop-biisejä. Sen A-osa on täyttä timanttia, rakentuva jännite, hyvä soundimaailma, tietoisuus brittipopin perinteestä... Mutta. Kertsissä sitä alkaa ehkä nimenomaan kaipaan sitä Bonoa. Tai Edgeä. Tai oikeastaan koko U2:ta. Tai Lennonia ja McCartneytä. Tai ketä tahansa, joka osaisi ottaa kaiken irti noin hyvästä A-osasta ja kirjoittaa siihen killerikertsin.
Se on toki lähes mahdotonta, siihen kompastuu myös Muse melkein joka biisissään: riffit toimivat, säkeistöt ovat iskeviä, kertsit jotain ihmeellistä ulinaa. Tosin tässä kohtaa se ulinakin auttaisi. Tai jos Chris Martin tietäisi, mitä on rock tai hylkäisi sen post-leiman hetkeksi. Oon yhä vakuuttunemepi, että post tarkoittaa musagenreissä yleensä vähän tylsempää ja vähän yksinkertaisempaa.
Tämä nyt sitten nautittavaksi sen suolahippusen kanssa, että kaikkein kriittisin pitää aina olla melkein täydellisiä asioita kohtaan. Ne harmittavat kaikkein eniten. Kuten vaikka God Put a Smile Upon Your Face.
Muusta levystä mulla ei ole yhtään mitään sanottavaa. Näiden isojen biisien jälkeen vasta nimibiisi onnistui saamaan musta irti jonkinlaisen reaktion - mutta sekin oli vain reaktio. Että aha, nyt soi joku biisi. Aikaisemmat menivät vain ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti