411. Minutemen: Double Nickles On The Dime

Double Nickles On The Dime (1984) on monipuolinen tuplalevy: 45 biisiä spoken word -meininkiä, aika paljon rehellistä funkkia, muutama vanhan hyvän ajan rock-soolo ja sit ihan perus hc-punkkia.

Pop/rock-painotteisella listalla punk on siitä virkistävä genre, että jokainen biisi ei kerro vastakkaisesta sukupuolesta:

The state, the church, the plans, the waste, the dead,
what's the verb behind it all?
The do, the how, the why, the where, the when, the what,
can these words find the truth?
(The World According To Nouns)

Introt ja outrot vielä siihen ni siinä sulla on biisi.

Ois muuten hauskaa, joskin tosi työlästä, kerätä biisien aiheita tag cloudiksi. Punkissa "ärsyttävä tyyppi" tuntuu olevan aika yleinen aihe. Kantrissa on sit naiset, eläimet ja rekat.

Double Nickels On The Dime Spotarissa

412. Massive Attack: Mezzanine

Mezzanine (1998) elää synkän ysäriestetiikan huippuvuosia. Levyä luonnehtivat hitaat triphopbiitit, ajoittain kuumottava äänimaisema ja saumattomasti laulun ja päättymättömän synamaton välillä soljuvat räpit. Ihmettelin jo ekan biisin puolivälissä, miksi Matrixissa eli Matrixin soundtrackilla ei ole Massive Attackia. Kävikin ilmi, että Matrixin alussa Neon kuulokkeissa soi Dissolved Girl juuri tältä levyltä, sitä vain ei löydy elokuvan soundtrackilta.

Feels like something
that I've done before
I could fake it
but I still want more

Synkistelybiisit onkin tän levyn suola, Air-henkiset leijuntabiisit ei oo sit kuitenkaan ihan yhtä hyviä. Kokonaisuutena paljon epätasaisempi kuin esim. Portisheadin Dummy (#419).

Mezzanine Spotifyssa

413. Go-Go's: Beauty and the Beat

Beauty and the Beat (1981), Go-Go'sin debyyttialbumi. En osaa sanoa onko se bugi vai feature, mutta pliisu levy muuttui paljon paremmaksi kun tajusin kääntää bassot täysille.

Mitähän tästä sitten... vokaalit oli siitä huolimatta turhan kesyt (ja ehkä miksattu liian hiljaa?), kertsit pohjimmiltaan melko tylsiä ja ehkä biisit vähän hohhoijaa muutenkin. Ei ihan mun juttu.

Beauty and the Beat Spotifyssa

414. James Brown: 20 All-Time Greatest Hits!

20 All-Time Greatest Hits! (1991). Kovaa funkkia, mut mitä järkeä ottaa listalle kokoelmia?

415. Van Halen - Van Halen

Tässä on ehkä mukana aimo annos nostalgiaa, mutta Van Halen (1978) on aivan helvetin hyvä debyyttilevy. Kaikki biisit eivät ole erityisen hyviä, mutta hyviä biisejä on kuitenkin riittävän paljon, ettei hävetä.

Runnin' With the Devil. Parin minuutin kitarasoolo Eruption. Ain't Talkin' 'Bout Love. Postapokalyptinen Atomic Punk. Ice Cream Man -blueshupsuttelu. Härski I'm On Fire.

70-80-luvun hevimusiikista pitää kai kuitenkin sanoa se usein todettu tosiasia, ettei tätä voi juuri parodioida. Spinal Tapkin on vaan keskivertoa kovempi bändi, jolla sattuu olemaan keskivertoa keksitympi historia. Van Halenin kohdalla en jotenkin haluaisi sanoa ääneen kummalla puolella parodiahorisonttia liikutaan, mutta Eddie Van Halenin juustoset klasarisoolot sekä ihan siis koko David Lee Roth on sit kuitenkin se akseli millä liikutaan.

Van Halen Spotifyssa
John Brim: Ice Cream Man Spotifyssa
Minutemenin Ain't Talkin' 'Bout Love -coveri YouTubessa

416. Tom Waits: Mule Variations

Mule Variations (1999) ei ole enää debyytti, vaan Tom Waitsin 12. levy. Levyllä on kuta kuinkin kahta genreä: ensinnäkin vanhoja kunnon röhinäballadeja ja toisekseenkin omituisia industrial/blues-kolinoita, joissa jokaisessa on vähän eri tavalla omituinen mikitys. Kokonaisuutena levyllä on ehkä vähän liikaa fuusiomeininkiä mun sovinnaiseen makuuni ja kolinakokeilut uskonnollissävytteisine lyriikoineen takovat americana-hermoa vähän liiankin kovaa:

Blind or crippled, sharp or dull
I'm reading the Bible by a forty-watt bulb
What price freedom, dirt is my rug
Well, I sleep like a baby with the snakes and the bugs
(Tom Waits: Cold Water) 

Viimeistään monologia What's He Building kuunnellessa muistuu mieleen, että 2000-luvun vaihteessa erilaisia dystooppisia americana-vaihtoehtoishistorioita tuli kuin liukuhihnalta (Fallout, Carnivàle). Toisaalta niitä tulee edelleen kuin liukuhihnalta (Westworld, Handmaid's Tale). Ehkä siksi tämä levy tuntuukin juuri nyt samaan aikaan vähän liian vanhalta, eikä kuitenkaan riittävän vanhalta.

Tällä levyllä Waits on musta parhaimmillaan balladeissa, kuuntele vaikka House Where Nobody Lives tai Picture In A Frame.

Mule Variations Spotifyssa

417. U2: Boy

Boy (1980) on U2:n debyyttialbumi, joka ei ole ihan tarpeeksi hyvä tälle listalle, eikä varmasti olisikaan siellä ellei U2 olisi muuten niin tulinen bändi. Levyllä on ihan ok post-punkkia, mutta myös pari erittäin hyvää biisiä kuten I Will Follow, A Day Without Me ja Another Time Another Place.

Boy Spotifyssa