438. Big Star: #1 Record

Pekka:
#1 Record (1972). Big Starin debyyttilevy. Ihan jees, mut ei mitenkään erityisen päräyttävä. Kuulenkohan The India Songissa JCS:n Last Supperin kaikuja?

Veikko:
Tää levy on kyllä aivan oikealla paikalla sijalla 438. Kai tällä on jollekin joku merkitys ollut joskus, mutta enää sitä on vaikea tavoittaa. Biisit, soitto ja laulu vaan eivät ole aivan tarpeeksi hyviä. Puuttuu se maaginen 10 prosenttia.

439. Nirvana: - In Utero

Veikko:

In Utero (1993): Niin se vaan Nirvana kuvittelee olevansa joku surinamättöbändi, vaikka pop-bändihän se on. Tällä levyllä karmivaa surinamättöä on niin paljon, että edes kolme ajatonta hittiä (Hear-shaped Box, Rape Me, All Apologies) ei pelasta.

Ei edes melkein.

Pekka:
Joo, näihin sanoihin. Nirvana ei oo tarpeeks rankka bändi et se vois surista hyvät melodiat tukkoon. Sad but true.

Spotify.

440. Beck: Sea Change

Sea Change (2002). Rauhallinen erolevy. Ehkä ihan vähän liikaa jousia mun makuun, mut todellakin kuuntelemisen arvoinen.

441. No Doubt: Tragic Kingdom

Tragic Kingdom (1995). Nyt päästiin lähemmäs lapsuuteni levyraateja. Don't Speak on aika solidi biisi, mut on tää säröineenkin vähän tällasta hyvin tuotettua ysärihöttöä. Ei olla vielä ihan 20. vuosisadan syvässä ytimessä.

Tragic Kingdom Spotarissa

442. The Cure: Boys Don't Cry

Pekka:
Boys Don't Cry (1980). New wave vois olla hyvää progea, ellei siinä olis mokattu kaikki mikä punkissa on hyvää, eli huonous. No ei, ihan jees rämpyttelyä tämä Cure.

Boy's Don't Cry Spotarissa

443. Sam Cooke: Live At The Harlem Square Club, 1963

Pekka:

Live At The Harlem Square Club, 1963. Maailman kovin soul-live? Cooke on näitä mennen ajan tähtiä, joiden lavakarisma on ollut täysin toiselta planeetalta. Tajuton draivi.

I said it's good to have somebody to twist the night away with!

444. Boogie Down Productions: Criminal Minded

Pekka:

Criminal Minded (1987), itärannikon hiphoppia Etelä-Bronxista gangstahenkeen. Aika kova dancehall-painotus, etenkin Yellowmanilta samplattu Remix For P Is Free. Eipä juuri iskenyt muhun teknisesti tai noin muutenkaan. Huora sitä ja pyssy tätä, hohhoijaa.

Noh, ehkä tää on nähtävä myös ajankuvana eikä pelkkänä pätemisenä. Kiinnostavinta tässä on amerikkalainen kaupunkisuunnittelu, Etelä-Bronx oli 80-luvun alussa aika raunioina. Ei oo vaikea kuvitella, että tällä levyllä on sellasessa tilanteessa jotain sanottavaa.

Scott La Rock (levynkannessa vasemmalla) ammuttiin jo tämän debyyttilevyn ilmestymisvuonna.

445. The Pogues: Rum, Sodomy & the Lash

Tätä irkkupunkkia sitten. Haitaria ja huiluja. Ei iske muhun.

Rum, Sodomy & the Lash Spotifyssä

446. Suicide: Suicide

Sanoinko just vihaavani new wavea? Rakastan new wavea! Suiciden (1977) industriaalimmat saundit porautuvat kallon läpi aivan eri tavalla ja sen minimalismi kyllä vetoaa muhun. Siitä huolimatta parin viimeisen biisin läpi piti taistella, sillä levyn energia lässähtää lopussa täysin. Suosikkini levyltä tais olla avausraita Ghost Rider.

Uusintapainoksen vika biisi 23 Minutes Over Brussels on keikkataltiointi nimensä mukaisesti 23 minuutin keikasta, joka päättyy buuaukseen, mikin pöllimiseen, molemminpuoliseen haistatteluun ja hurraahuutoihin. Ja mun sympatiat on täysin yleisön puolella. Kun lämppäätte Elvis Costelloa Brysselissä, älkää soittako ahdistavaa pörinää.

Suicide Spotifyssä

447. Devo: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!

Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978). Taiteellista paskaa, ei kaupallista potentiaalia. Vihaan new wavea.

Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! Spotifyssä

448. Cheap Trick: In Color

Cheap Trick: jälleen yksi mulle täysin tuntematon, todella suosittu amerikkalainen yhtye.

Ilmeisesti In Color (1977) ei kuitenkaan ollut bändin läpilyöntilevy, enkä ihmettele. Ei nimittäin osunut suoraan hunajahermoon, vasta toisella kuuntelukerralla jaksoin kiinnostua sen verran et voin nyt hyvällä omallatunnolla sanoa kuunnelleeni koko levyn.

Cheap Trick on sinänsä osuva nimi et levyn tunnetuin biisi I Want You To Want Me on uskomatonta humppaa verrattuna lähes Motörheadihtavaan avausraitaan Hello There. Yleensä halvat temput toimii, mut ei kyl silti iskenyt muhun. Aika pliisua rokkia kaiken kaikkiaan.

In Color Spotifyssä

449. War: The World Is A Ghetto

Pekka:

The World Is a Ghetto (1972) muistuttaa funk-musikaalia ja koko levy kuulostaa todella hyvältä. Nimikin on kovin tähän mennessä: War - The World Is A Ghetto. Kuka näitä keksii? Todella kuuntelemisen arvoinen plätty.

Lyhennetty versio nimibiisistä Spotarissa

450. Steve Miller Band: Fly Like an Eagle

Pekka:

Fly Like an Eagle (1976). Steve Miller on vetänyt levyään varten rankasti vaikutteita Aasian mantereelta (ja ehkä jotain muutakin), mutta pääosin meno on populaaria ja lähes korvia hivelevää 2000-luvun amerikkalaista aaooärrää. Psykedelia, blues ja juustoinen r&b höystävät etelävaltioiden rekkamiesten rokkia. Monipuolisimpia levyjä tähän mennessä. Genrekirjo ei ihme kyllä pirsto tunnelmaa missään vaiheessa, siispä kaali pysyy niin sanotusti tiukalla kerällä. Ottaisin levyn mukaan Amerikan roadtripille (tälle pitäis tehdä joku blogibadge). Jos yksittäisiä biisejä pitää poimia, ottaisin näistä Fly Like an Eagle, Mercury Blues, Serenade, Take the Money and Run ja Sweet Maree.

Fly Like an Eagle Spotifyssä

451. MC5: Back in the USA

Pekka:

Back in the USA (1970). Mulle entuudestaan tuntematon bändi, tällaista mankkarokkia. Ilmeisesti kuitenkin merkittävä punk-edeltäjä? Avaa ihan kivalla Chuch Berry -coverilla Tutti-Frutti, muuten suosikkejani ovat ehkä Tonight ja Call Me Animal. Levy tuntuu sen verran tasaiselta, ettei iske oikein mihinkään hermoon.

Pakko korjata jälkeenpäin vielä sen verran, että tuli kuunneltua toistamiseen ja kova bändihän tämä.

Back in the USA Spotifyssä